Julkaistu: 1919
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Puolue ja ammattiliitot Neuvosto-Venäjällä». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 77. V. K. P. Suomalaisten Järjestöjen Keskus-Toimisto, Pietari 1920
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Ammattiliittoja on ollut kymmeniä vuosia sekä meidän maassamme että muissa maissa. Satojatuhansia ja miljoonia työläisiä on niissä jäseninä. Eivätkä kumminkaan läheskään kaikki ajattele, mitä nämä järjestöt ovat.
Kukin on kiinni juoksevissa päiväntehtävissä, kukin ahertaa raskaassa työssä, useinkaan tekemättä itselleen selvää siitä, mitä ammattiliitto on.
Mutta kumminkaan emme voi ottaa ainuttakaan askelta eteenpäin vastaamatta itsellemme kysymykseen: minkälaiset ovat meidän päiviemme s.o. Neuvosto-Venäjän ammattiliittojen tehtävät v. 1920? Mitä on nykyaikaisen ammattiliiton työnä, minkälainen on sen kokoonpano, j.n.e.?
Kysymykseen: mitä yleensä ammattiliitto on, ovat eri puolueet, jotka ovat ajaneet erilaisia luokkaetuja, antaneet ja antavat erilaisia vastauksia. Tässä ilmenee ennen kaikkea kunkin luokan, — riippuen siitä, kuka vastauksen antaa, — näkökanta. Jos kysymykseen vastaa vapaamielisen puolueen edustaja, antaa hän yhden vastauksen; jos vastaa vanhan koulun isänmaanpuolustaja — kruunun-sosialidomokratian edustaja, hän antaa toisen vastauksen, jos kommunisti vastaa, hän antaa kolmannen vastauksen; syndikalisti neljännen j.n.e.
Sanon enemmänkin: jopa meidän omassakin keskuudessamme ovat mahdollisia erilaiset vastaukset tämän suhteen, riippuen siitä aikakaudesta, jota elämme.
Kullakin järjestöllä tässä mielessä on suhteellinen merkitys. Ottakaa tehdaskomitea. Nyt te tiedätte, että meillä riidellään siitä, onko tehdaskomiteain olemassa-olo enää tarpeen. Rientäen edelle, sanon, että ne mielestäni ovat ehdottomasti tarpeen. Mutta jokainen teistä tuntee, että tehdaskomiteain nykyiset tehtävät, työ, velvollisuudet, niiden toimiessa Neuvostovallan aikana, ovat toiset kuin aikaisemmin. Proletariaatin diktatuurin aikana ovat nämä tehtävät toiset kuin ne, joita tehdaskomiteoilla oli 21⁄2 vuotta sitten, jolloin valta oli porvariston käsissä. Suhteellisia ovat itse nämä käsitteet. Tehdaskomiteaa tarvitaan nyt, kuten kolme vuotta sittenkin. Mutta jo on aivan selvää, että sen toimet ja tehtävät nyt ovat aivan toiset. Kysymykseen, mitä tehdaskomitea työnsä puolesta on, antaisimme nyt toisen vastauksen kuin kolme vuotta sitten. Niin on myös ammattiliittojen laita.
Kysymykseen, mitä on ammattiliitto, on ennen imperialistista sotaa annettu vastauksia, joista minä tähän otan tärkeimmät ja klassillisimmat. Otan Webbin, Englannin vanhanaikaisen ammattiliikkeen (trade-unionismin) tunnetun teoreetikon, mielipiteen. Webbin mukaan »ammattiliitto on työläisten jatkuva yhdistys työpalkan pysyttämiseksi ja kohottamiseksi.»
Tässä määritelmässä on joka sana ajateltu. Mutta tyydyttääkö tämä määritelmä?
Tietysti ei! Webb oli oikeassa, kun painosti sitä, että liiton tehtävänä on pyrkiä korottamaan työpalkkaa. Mutta tämä on vain yksi liiton tehtävistä. Meidän marxilaisten näkökannalta tämä määritelmä ei tyhjentävästi ilmaise ammattiliikkeen tehtäviä. Me emme hyväksy tätä määritelmää.
Webbin määritelmä vastasi sitä ideologiaa, jonka edustaja hän on ollut, nimittäin pikkuporvariston, trade-unionismin. Trade-unionilaiset itse ovat pitäneet itseään sosialisteina, mutta asiallisesti he eivät ole menneet kapitalistisen järjestelmän puitteissa aikaansaatavia pikkuparannuksia pitemmälle.
Ottakaamme enemmän vasemmalla olevia teoreetikkoja, — vanhan sosialidemokratian kunnattajia. Siteeraan itävaltalaista sosialidemokraattia, joka tässä kysymyksessä ehdottomasti ilmaisee II:sen Inlernatsionaalen ajatuksen, tunnettua Julius Deutschiä. Hänen sanojensa mukaan ammattiliitto on »yhden ammatin työläisten yhtymä, jonka tarkoituksena on suojella heidän etujaan ja joka etupäässä on pannut päämääräkseen taistelun työehtojen parantamisen puolesta.»
Deutsch, kuten näette, antaa jo paljon laajemman määritelmän kuin Webb ja puhuu jo työehtojen parantamisesta yleensä. Mutta joka tapauksessa hänkin pysyy vain työväen elämisenehtojen parantamisen rajoissa kapitalistisen järjestelmän pohjalla, eikä puhu mitään sosialismista, siitä että ammattiliittojen tehtävänä on taistelu sosialistisen kumouksen puolesta. Hän ei pääse II:sen Internatsionaalen ideologian puitteista. Eikä Deutsch ollut huonoimpia silloisen ajan ammattiliikkeen toimihenkilöitä. Ja hän, kuten Adolf Braunkin, joka antoi samanlaisen määritelmän, ilmaisi koko II:sen Inlernatsionaalen käsityksen.
Ei ole tiedossa minkälaisen määritelmän Bebel olisi antanut, jos hän olisi ottanut sen tehtäväkseen. Mutta hänen puheistaan, teoksistaan ja kirjasistaan on tunnettua, että hänkin piti ammatillisia järjestöjä sellaisina, jotka kapitalistisen järjestelmän rajoissa taistelevat reformien, työväen olon ja elämän parantamisen, työpalkan korottamisen puolesta, jotka taistelevat työttömyyttä vastaan ja keskinäisen avustuksen kokonaisen järjestelmän avulla parantavat työläisten asemaa kapitalismin vallitessa.
Sellainen on II:sen Internatsionaaten kanta.
Huomautan vielä sellaisen kirjailijan kuin Sombartin mielipiteestä. Hänen kantansa on sosialidemokratian ja trade-unionismin keskiväliltä. Hänkin sanoo, että ammattiliike on »työväen yhdistys, jonka tarkoituksena on antaa apua työläiselle ja hänen perheensä jäsenille työttömänä aikana ja puolustaa hänen etujaan tehtäessä sopimusta palkasta». Te näette taas: tässä painostetaan vain ammattiliikkeen yksityisiä tehtäviä. Tekijä taaskaan ei lähde kapitalistisen järjestelmän ulkopuolelle.
Jouduin sodan edellä, v. 1913, puolueemme nimessä väittelyyn niiden katsantokantojen edustajia vastaan, joista juuri olen puhunut. Silloin taistelussa menshevikkien kanssa koetin esittää meidän määritelmämme ammattiliittokäsitteestä. Me sanoimme: »Ammattiliitto on määrätyn tuotannon (s.o. koko tuotannon, eikä yksityisen ammatin) työväen jatkuva yhtymä työväen taloudellisen taistelun johtamiseksi, yhdessä proletariaatin poliittisen puolueen kanssa vakinaisesti ottaakseen osaa työväenluokan vapaustaisteluun palkka-orjuuden hävittämiseksi ja tasa-arvon aikaansaamiseksi elämän kaikilla aloilla».
Tämän kirjoitin silloin laillisessa sanomalehdistössä tsaarin sensuurin aikana ja sentähden monet ajatuksistani olivat jonkun verran pyöristettyjä. Mutta kumminkin tämän määritelmän ajatus on selvä. Erotukseksi vanhasta kruunun-sosialidemokratian kannasta sanomme me, että ammattiliitto on järjestö, joka on velvollinen työskentelemään yhdessä proletariaatin poliittisen puolueen kanssa, taistellen ei vain työttömyyttä vastaan, parantaen ei vain keskinäisellä avustuksella työväen asemaa, ei vain antaen avustusta hautauksiin, pyrkien lyhempään työpäivään j.n.e, vaan myös ottaen osaa yhdessä puolueen kanssa työväen luokan koko vapaustaisteluun palkka-orjuuden hävittämiseksi.
Toisin sanoen: ammattiliiton tulee taistella sosialismin, kommunismin puolesta.
Sellainen oli meidän sodan aattona kuusi vuotta sitten antamamme määritelmä, mikä silloin eroitti meidät porvarillisesta, pikkuporvarillisesta ja kruunun-sosialidemokraattisesta leiristä.
Tyydyttääkö tämä määritelmä nykyään? Arvelen, että ei. Nykyisin tämä määritelmä ei enään ole tyydyttävä; en voisi toistaa sitä nyt täydellisesti.
Tietysti se on perusteeltaan oikea, mikäli on puhe kahdesta perusasiasta: 1) poliittisen puolueen kanssa käsi kädessä työskentelemisen välttämättömyydestä ja 2) välttämättömyydestä olla rajoittamatta taistelua kapitalistisen yhteiskunnan puitteisiin, vaan särkeä nämä puitteet, luoda sosialismi.
Mutta tämä ei voi tyhjentävästi määritellä meidän suhdettamme ammattiliittoon tänä aikana. Nykyään täytyy tätä määritelmää levittää, täytyy sanoa paljon kouraantuntuvammin, mitä me ajattelemme ammattiliitoista nykyisissä perinpohjin muuttuneissa oloissa.
Todellakin. Kun porvaristo on vallassa, niin meidän mielestämme, — vallankumouksellisten marxilaisten kannalta, — liittojen perustehtävänä on: perustaa taisteluosastoja, käydä lakkotaisteluita, puolustaa työväen etuja työvoiman myyjinä, lähteä siitä, että he ovat palkkaproletaareja. Sellainen on ollut ammattiliittojen a ja o niin kauan kuin valta on ollut porvariston käsissä.
Nyt ei ole niin. Meidän ammattiliittomme eivät muodosta mitään lakkokassoja, vaan taistelevat lakkoja vastaan Venäjällä, missä on Neuvostovalta.
Usein ne, totutusta tavasta, edelleen puhuvat »puolustavansa» palkkatyöläisten etuja, mutta tämä johtuu vain totutusta tavasta. Nyt ei tarvitse entisessä merkityksessä »puolustaa» työvoiman myyjäin etuja, sillä ei ole työvoiman ostajia tämän sanan entisessä merkityksessä.
Takapajuisimmat liitot, liittojen omaa etua tavoittelevat ainekset jatkavat yhä tuota vanhaa virttä: he muka taistelevat jotain työnantajaa vastaan, koska heistä Neuvostovaltiokin on työnantaja. Aikamme edistyneet ammattiliitot eivät siltä kannalta asioita katsele.
Nykyaikaisella edistyneellä työväen ammattiliitolla ei ollenkaan tarvitse olla lakkokassoja, sen ei tarvitse tehdä lakkoja, puolustaa palkkatyöläisten etuja, työvoiman myyjinä. Ne ovat saaneet toisia tehtäviä.
Ja tämän me olemme todenneet lokakuun vallankumouksemme ensi päivästä.
Te muistatte ammattiliittojen ensimäisen yleisvenäläisen edustajakokouksen Pietarissa v:n 1918 alussa, muutamia viikkoja lokakuun vallankumouksen jälkeen. Siellä hyväksyttiin meidän puolueemme esittämä ponsilauselma. Alustajana satuin esiintymään minä ja minä olin laatinut ponsilauselmaehdotuksen.
Ja siinä sanottiin: »Lokakuun vallankumous, joka siirti vallan porvaristolta työväenluokan ja talonpoikain käsiin, on luonut uudet olot yleensä kaikkien työväenjärjestöjen toimintaa varten ja niin myös ammattiliitoille».
Ja edelleen selitettiin, missä on näiden olojen uudistus.
Ammattiliittojen työn painopisteen tätä nykyä, s.o. tammikuussa 1918 (ja samaa voidaan sanoa myös syyskuussa 1919) — painopisteen tulee olla siirretty taloudellisen järjestämistyön alalle. Ammattiliittojen, sanoi vallankumous, luokkajärjestöinä, ammattiliittojen, jotka ovat järjestetyt tuotantoperiaatteen mukaan, tulee ottaa suorittaakseen tuotannon järjestämisen päätyö. Niiden tulee avustaa propagandan järjestämisessä, niiden tulee nostaa maan tuotannollisia voimia, niiden tulee ottaa mitä tehokkaimmin osaa työväen kontrollin järjestämiseen, työvoiman luetteloimiseen, sijoittamiseen j.n.e. Kas se on ammattiliittojen tehtävä.
Siten lokakuun vallankumouksen jälkeen, kun me ensi kerran koetimme määritellä ammattiliikkeemme tehtävät, joka kehittyi jo proletaarisen vallankumouksen taustalla, heti muutettiin kanta, mitä tulee kysymykseen taistelusta palkan korotuksen puolesta ja keskinäisestä avustuksesta, missä meillä hyvällä menestyksellä toimivat Yhteiskunnallisen huollon ja työasiain kansankomisariaatit. Koko joukon vanhoja toimintamuotoja me olemme heittäneet pois ja sanoneet, että ammattiliitoille sen sijaan on avoinna nyt paljon laajempi toisenluontoisen toiminnan ala, nimittäin taloudellisen järjestämistyön ala. Ja sinne on siirretty toiminnan painopiste.
Jos me nyt koettaisimme määritellä, mitä ammattiliitto nykyisin Neuvosto-Venäjällä on, niin ei pitäisi luopua vain II:sen Internatsionaalen vanhasta määritelmästä, vaan myöskin meidän sodan edellisestä, v. 1912–1913 antamastamme määritelmästä, vieläpä osittain pitäisi laajentaa meidän v. 1918 esittämäämme määritelmää.
Olen kirjallisesti koettanut laatia sellaisen matemaattisesti tarkan määritelmän. Mutta sanon jo etukäteen, etten pidä tätä työtäni tyhjentävänä ja täysin tyydyttävänä. Esittämäni uusi määritelmä ei ole riittävän suppea. Mutta sellaisten määritelmien tulee olla lyhyitä. Niitä täytyy muokata jotta ne luonteeltaan olisivat matemaattisen tarkkoja, ettei niissä olisi yhtään liikaa sanaa, eikä yhtään liikaa pilkkua.
Mutta vaikka kenties määritelmäni ulkonaisesti on epätyydyttävä, on se kumminkin perusteiltaan oikea. Ja jos minä nyt väittelyssä vastustajani kanssa olisin pakotettu tarkoin ja tieteellisesti vastaamaan kysymykseen, mitä on ammattiliitto nykyajan Neuvosto-Venäjällä, sanoisin:
Tuotannollinen ammattiliitto Venäjällä nykyaikana on määrätyn tuotannon kaikkien työntekijäin pitkäaikainen yhtymä, joka on yhtenä proletariaatin diktatuurin taloudellisen järjestämistyön pääperustana.
»Pannen päämääräkseen Kommunistisen Puolueen johdolla tarmokkaan osanoton koko proletariaatin taisteluun yhteiskunnan kommunistisen uudestirakentamisen ja luokkien hävittämisen puolesta, siirtää nykyaikainen ammattiliitto työnsä painopisteen taloudellisen järjestämistyön alalle: 1) kaikinpuolinen osanotto tuotannon järjestämiseen kommunistiselle perustalle kansantalousneuvostojen, osastojen y.m. välityksellä; 2) sodan ja koko nykyisen pulan hajottamain maan tuotannollisten voimain uudistaminen; 3) työvoiman laskullepano ja sijoittaminen koko maassa; 4) kaupungin ja maaseudun välisen vaihdon järjestäminen; 5) yleisen työvelvollisuuden käytäntöön saattaminen; 6) valtion elintarve-elimien, elintarvekomisariaattien ja kuluttajakommuunien avustaminen; 7) proletaarisen punaisen armeijan järjestämisen kaikinpuolinen tukeminen; 8) työvoiman myyjänä olevien palkkatyöläisten etujen puolustamisen ohella tapahtuva taistelu sen työläisten osan itsekkäitä, ahtaita ryhmäharrastuksia vastaan, joka takapajuisuutensa tähden pitää proletaarista valtiota vielä tavallisena työnantajana, j.n.e.
»Ollen mitä laajimmille proletariaatin ja puoliproletariaatin kerroksille kommunismia opettavana kouluna, muuttuvat nykyaikaiset ammattiliitot samalla asteettain asialliseksi osaksi valtiovallan yleisessä koneistossa, tulevat yhdeksi työväen valtion elimeksi, joka tottelee Neuvostoja, proletariaatin diktatuurin historiallisesti määrättynä muotona».
Toistan, että määritelmä tarvitsee suuren muokkauksen ja koko joukon korjauksia. Mutta minusta tuntuu, että pääpiirteissään tässä on mainittuna kaikki, mitä nyt on edistyneissä ammattiliitoissa. Tämä on valokuva siitä, mitä tapahtuu nykyaikaisissa ammattiliitoissa ja mitä ne tekevät tätä nykyä.
Tekevätkö ne lakkoja, kuten ennen, järjestävätkö ne keskinäistä avustusta, lääkärin apua? Eivät! Mitäs ne puuhailevat? Kansantalousneuvostojen osastojen välityksellä ne ottavat osaa tuotannon järjestämiseen, laskevat työvoiman ja määräävän keskuksen välityksellä siirtävät sitä tänään pohjoisesta etelään ja huomenna takaisin, auttavat punaista armeijaa, työskentelevät tuotannollistaloudellisten tehtävien ratkaisemiseksi — kuten eilen, jolloin tässä ammattiliittojen salissa piti kokoustaan erikoinen konferenssi peruna-asian johdosta. Kas, siinä on niiden kysymysten summa, jotka tätä nykyä kiinnittävät ammattiliittojen mieliä. Kas sillä tavoin meidän tulee vastata kysymykseen, mitä on nykyaikainen, s.o. Neuvosto-Venäjän ammattiliitto.
*
Kuten jo olette nähneet, on ammattiliittojen yhtenä tehtävänä taistelu niiden takapajulla olevien työläisainesten ennakkoluuloja ja erehdyksiä vastaan, jotka pitävät valtiotamme tavallisena työnantajana. Esimerkkejä voidaan esittää riittävästi. En tule ottamaan kotoisia pietarilaisia esimerkkejä. Ottakaamme, sanokaamme, Volgan lastaajain liitto.
Lastaajain liitossa Volgalla, kuten minulle toverit ovat kertoneet, yhteen aikaan oli tyypillisiä sotarosvoja.[1*] Lastaajat usein ansaitsevat muutamia satoja ruplia päivässä. Mutta kuormat, joita me lähetämme maalle, ryöstetään. Eikä ammattiliitto vain ole rientämättä taisteluun tätä rosvoamista vastaan, vaan onpa sellaisiakin liiton toimitsijoita, jotka suojelevat jäseniään. Kumminkin on lastaajain ammattiliitto — proletaarinen liitto. Vaikka kourallinen jäsenistä siinä onkin sotarosvoja, niin sittenkin ne ovat proletaarisia joukkoja.
Mikähän on kommunistien tehtävä tuollaiseen ammattiliittoon nähden? Tuon pyrkimyksen kannustaminenko, katsominen, että kaikki nämä lastaajat ovat köyhiä työmiehiä, joiden etuja on suojeltava »riistäjää», s.o. Neuvostovaltiota vastaan? Ei, meidän tehtävämme on ojentaa tämä itsekäs ryhmä, panna se tottelemaan työväen kuria.
Ja samanlaisia esimerkkejä Pietarista ja Moskovasta löytää paljon. Riittää, kun mainitsee sairashuonepalvelijain liiton, pankkivirkailijalla liiton, ja te näette koko joukon eriskummaisia ilmiöitä, joita vastaan ammattiliikkeen toimitsijain ehdottomasti on taisteltava.
*
Ammattiliitot ovat Marxin sanoja käyttääkseni, sosialismin kouluna tai, kuten minä määritelmässäni sanoin, kommunismin kouluna. Tämän koulun toiminta ilmenee sekä talkoissa, työkurissa että elintarveretkikuntiin osanotossa. Ammattiliitot ovat sulatusuuni, missä työmiehet karaistaan.
Mutta ei saa salata niitä ammattiliikkeen puolia, joita kutsuisin taantumuksellisiksi, reaktionäärisiksi. Ammattiliikkeemme yleensä on suorittanut suuren vallankumouksellisen työn.
Sen ohella on siinä muutamia tiettävästi synkkiä puolia, joita ei ole salattava. Puolueessamme esim. äskettäin oli jäsenten uudelleen luetteloiminen. Mitä se merkitsi? Sitä, että me olimme lähemmin tarkastelleet puolueemme sosiaalista kokoonpanoa, sen soluja, huomanneet että joukkoomme oli pujahtanut pikkuporvarillista ainesta ja koetimme karkoittaa sitä pois.
Eikö tätä samaa pitäisi tehdä myös ammattiliikkeessä? Eikö muka ammattiliikkeessä ole määrättyjä taantumuksellisia puolia? Olen puhunut lastaajista Volgalla. Te voitte löytää sellaisia liittoja myös meillä; ne asettavat kaikkea korkeammalle oman ryhmä- ja ammattikunta-etunsa; pitävät proletaarista valtiota lypsylehmänään, eivätkä tunne muita kuin »oman tehtaansa ja oman ammattinsa» edut.
Ammattiliikkeen johtavilla piirteillä ei näihin puutteisiin ole syytä. Mutta ammatillisessakin byrokratiassa näitä vikoja on, ja ne täytyy poistaa. Keskustelumme tästä kysymyksestä tulee paljastaa tuo paise.
Meidän keskuudessamme on joskus väärä suhde ammattiyhdistysläisiin ja näiden keskuudessa väärä suhde neuvosto- ja puoluejärjestöihin. He pitävät meidän neuvostolaitoksiamme jonkunlaisina ruoskina, komentajina, suojellen ja kaikin tavoin puoltaen oman ammattikuntansa etuja. Hyvin usein monissa, ainakin takapajuisissa liitoissa voidaan havaita sellaisia taantumuksellisia ilmiöitä. Tätä vastaan täytyy alottaa taistelu ja me ehdottomasti siitä helposti selviydymme.
*
Nyt siirryn puolueen ja liittojen keskinäisten suhteiden kysymykseen.
Mutta sitä ennen täytyy antaa tarkka »puolue»- ja »neuvosto»-käsitteen määritelmä.
Meillä on puolueemme 8:nnen edustajakokouksen hyväksymä määritelmä, minkä, ohimennen sanoen, meidän pietarilaiset järjestömme esittivät. Minusta tuntuu, etteivät nämä määritelmät ehken ole riittävän täydelliset, mutta ne täysin riittävät meille, tietoisille kommunisteille.
Järjestökysymystä koskevassa ponnessa edustajakokous antaa seuraavan määritelmän:
»Neuvostot ovat työväenluokan ja köyhimmän talonpoikaisväestön valtiojärjestöjä, jotka toleuttavat proletariaatin diktatuuria. Neuvostot yhdistävät toisiinsa kymmeniä miljoonia työläisiä, ja tulee niiden pyrkiä yhdistämään koko työväenluokka sekä köyhin ja keskivarakas talonpoikaisväestö. Kommunistinen puolue on järjestö, joka yhdistää riveihinsä proletariaatin ja köyhimmän talonpoikaisväestön etujoukon, sen osan, joka pyrkii toteuttamaan kommunistista ohjelmaa.»
Sellaiset määritelmät ovat kyllin tarkkoja ja täysin tyydyttäviä.
Välistä meillä sanotaan: niin, kommunistinen puolue on etujoukko. Mutta juuri sentähden voi se yhdistää riveihinsä vain työläisten pienen vähemmistön, sen sijaan, että ammattiliitot, tämä joukkojärjestö, jo yhdistää riveihinsä Venäjällä kolme miljoonaa jäsentä. Siis puolueen pitäisi vississä määrin luovuttaa ammattiliitoille koko joukko tehtäviä, eikä unhoittaa, että puolue on ahdas, suljettu järjestö.
Meidän arvostelemamme, Pietarin ammattiliittojen neuvostoon kuuluvien tovereidemme osan teesit lausuvat seuraavaa: »proletariaatin puolue kaikkein suotuisimmissa oloissa voi järjestöllisesti käsittää vain työmiesten ja työläisnaisten etumaisimman kerroksen, mutta ei proletaarista joukkoa kokonaan.»
Mutta siinäpä juuri onkin kysymys, että tämä teesi ei ole nykyään oikea. Se on kaikua menneestä, II:sen Internatsionaalen kauden kaikua.
Vallankumoukselliset marxilaiset ovat todella monasti ilmoittaneet, ettei meidän puolueemme voi suotuisienkaan olosuhteiden vallitessa yhdistää riveihin koko työväen joukkoa tai sen enemmistöä. Mutta silloin ovat vallassa olleet porvarit, me olemme olleet vainottuja, valtiokoneisto missä porvaristasavallassakin hyvänsä oli porvariston käsissä, me olemme olleet oppositsionipuolueena, koulu, sanomalehdistö, parlamentti, koko valtiollinen suunnaton koneisto on ollut vihollisen käsissä. Silloin tämä määritelmä oli oikea. Onko se nyt oikea? On, eikä ole. Nyt meidän puolueemme yhdistää riveihinsä parhaimmassa tapauksessa 400,000, puolimiljoonaa jäsentä, — pienen vähemmistön, jos ottaa huomioon työväenluokan kokonaisuudessaan. Mutta tuleeko aina olemaan näin? Ei! Jos sanotaan että »kaikkein suotuisimmissa olosuhteissa» aina tulee näin olemaan, niin se ei ole oikein. Me olemme vakuutetut siitä, ettei edes vain enemmän tai vähemmän suotuisissa oloissa näin tule olemaan.
Todellakin. Kuvitelkaa mielessänne hetkeä, jolloin me olemme lopettaneet sodan. Ja siihenhän päästään jolloinkin, ja me olemme vakuutetut, että siihen päästään hyvin pian! Kuvitelkaa mielessänne, että me olemme lopettaneet sodan Koltshakia ja Denikiniä vastaan ja siirtyneet rauhalliseen rakennustyöhön. Kuvitelkaa, että kansainvälinen vallankumous menee eteenpäin samalla vauhdilla kuin tähänkin saakka, s.o. että me nopeasti, levitetyin purjein, riennämme kohti voittoa yli koko maailman. Nälkä pakenee. Me olemme lähellä silä. Uraali ja Itä ruokkivat meitä, kun me lopetamme sodan ja vaikkapa vähänkin saamme järjestetyksi talouden. Mikä voima maailmassa silloin voi pidättää satoja tuhansia proletaareja liittymästä riveihimme? Työläiset tulvivat järjestöihimme. Mikä pakottaa meitä sulkemaan heiltä ovet? Ei mikään. Päinvastoin me levitämme ne levälleen. Kun työmies tulee kylläiseksi, kun ei enää päämme päällä tule riippumaan tuota kauheata kysymystä nälästä ja sodasta, kun muun ohella koulu tulee kokonaisuudessaan meidän käsiimme, samoin sanomalehdistö, valtiovallan koko suunnaton koneisto tulee käsiimmme ja me parannamme sitä joka päivä, sellaisen suunnattoman propagandavoiman toiminnalla puolueemme värvää riveihinsä satoja tuhansia ja miljoonia työmiehiä ja työläisnaisia.
Kun me voimme siirtyä diktatuurin heikentämiseen, virtaa meidän kommunistiseen puolueeseemme Venäjän työläisten suunnaton virta. Tämä aika ei ole kaukana. Silloin tulee olemaan poikkeuksena sellainen työmies joka ei yhdy puolueeseemme. Hän tulee olemaan valkeana korppina. Häntä tullaan sormella osottamaan. Se aika on lähellä, toverit.
Muutamat ammattiliittojen työhön osaa ottavat toverit siirtyvät milloin oikealle, milloin vasemmalle jalalle, — milloin syndikalismin, milloin opportunismin puolelle, irtaantumatta vanhasta käsityksestä. Ja tämä on osoittautunut monissa ammattiliikkeen miesten esittämissä määritelmissä. Kas, sentähden täytyy muistuttaa mieliin aakkosia: puolue on proletariaatin etujoukko, se osa siitä, joka pitää silmällä historiallisia tapahtumia kokonaisuudessaan, se osa työläisiä, joka toteuttaa käytännössä koko meidän ohjelmamme. Toistaiseksi tämä on työväen vähemmistö. Mutta emme voi väittää, kuten ennen sosialidemokraatit että meidän puolueemme aina tulee olemaan vähemmistönä. Siitä hetkestä, jolloin valta siirtyi työväen käsiin, jolloin meidän käsiimme joutui kansan opetus, kun syntyi joukko kommunistisia lehtiä, kun ei enään ole Valtakunnan duumaa vaan on Neuvostot ja ammattiliitot, siitä hetkestä, kuin ovat sivuutetut kaikki näinä mutkaiset vaikeudet, sota ja nälkä, ja kun me olemme päässeet enemmän tai vähemmän säännölliseen rauhalliseen rakennustyöhön — työläisten suunnattomat kerrokset tulvivat luoksemme; puolue ei jää ainoastaan vähemmistön käsittäväksi puolueeksi, luoksemme ei tule vain työväen luokan parhaisto, vaan työväenluokka kokonaisuudessaan.
*
Ja tästä seuraavat vissit käytännölliset johtopäätökset, jotka koskevat puolueen ja Neuvostojen keskinäisiä suhteita.
Voitaisiin koettaa antaa tyhjentävämpi määritelmä siitä, mitä on puolue. Se ei sekoittaisi. Me tiedämme Saksan sosialidemokratian historiasta, että siellä on ollut miehiä kuten Vollmar, Bernstein ja monet muut oikean siiven johtajat, jotka ovat sanoneet: sos.-dem. puolue on uudistusten puolue, s.o. sellainen puolue, joka vain pyrkii paikkailemaan porvarillista järjestelmää. Me olemme toisella kannalla. Ja meidän kantamme — puolueemme 8:nnen edustajakokouksen jälkeen ja niiden teesien hyväksyttyä, joita yllä olen siteerannut, on riittävän selvä.
Täytyy pysyä kiinni siinä määritelmässä, jonka puolue on antanut ottamatta askeltakaan eteen, tai taapäin. Niin, nyt me olemme suljettu järjestö, vaadimme melkein sankarillisia ominaisuuksia puolueen joka jäseneltä, velvoitamme hänet mobilisoimaan itsensä puolueen ensi käskyllä, vaadimme mitä rautaisinta kuria, vaadimme jotta hän unhottaisi perheensä, kaikki.
Mutta eihän aina tule niin olemaan! Kun olemme ratkaisseet kiireellisimmät tehtävät, kun olemme voittaneet suurimmat vaikeudet, saa puolueen järjestökysymys aivan toisen muodon. Puolueviikko on ensimäisenä pääskysenä. Pietarissa me puolueviikon aikana värväsimme lähes 10,000 uutta jäsentä ja kaikki ovat tyytyväiset, ja me ajattelemme, että tämä ei ole enää tavatonta ennätystä. Mutta tämä on vasta vain alkua. Kun sota loppuu, tulee meillä pitkin koko Venäjää olemaan puolueviikkoja ja kuukausia. Historia työskentelee puolestamme! Vihollinen kuolee. Ja kun se vaan on kuollut, voitamme me esteet ja asiat saavat meillä uuden käänteen.
Pietarin ammattiliittojen neuvoston toverien teesit kärsivät siitä, että niistä turhaan etsii »Neuvosto»-sanaa. Heitä varten ei neuvostoja ole olemassa. Saadakseen suunnitelmat ja piirustukset suurempaan sopusointuun he »vieroittuvat» tosiasioista ikäänkuin niitä ei olisi luonnossa olemassakaan. En tietenkään ajattele, että toverit olisivat neuvostoja vastaan tai niitä eivät riittävästi arvostaisi, mutta he kumminkaan eivät selvästi näe sitä suunnatonta kumousta, jonka yleismaailmallisessa liikkeessä neuvostot ovat aiheuttaneet.
Mistä johtuu, että he ovat voineet tämän kysymyksen syrjäyttää?
He ovat tulleet siihen tulokseen, että meillä Venäjällä on vain: 1) ahdas järjestö, kommunistinen puolue, ja 2) laaja järjestö, ammattiliitot. He ovat unohtaneet, että on vielä paljon laajempi, Neuvostoiksi kutsuttu järjestö kuin liitot.
Tämän pikkuseikan he ovat päästäneet näkyvistään. Ja tämä selittää koko heidän rakennelmansa vajavaisuuden. Havainnollisesti puhuen, voisimme numeroilla sanoa näin. Venäjällä on proletariaattia 10 miljoonaa. Tämä luku ei ole tarkka, mutta ehdollisesti voimme sitä käyttää. Näistä 10 miljoonasta meidän puolueessamme on puolimiljoonaa, ammattiliitoissa noin 3 ja puoli miljoonaa. Mutta neuvostoissa on (vaikkei ota huomioon edes kaikkia niitä, joilla perustuslakiemme mukaan on äänioikeus, vaan ainoastaan ne, jotka jo nyt todella käyttävät vaalioikeuttaan) melkein kaikki 10 milj. proletaaria ja vielä muutamia kymmeniä miljoonia talonpoikia.
Ottakaa itse asiassa sellainen kerros kuin puna-armeija. Se ei ole ammattiliittoihin järjestynyt. Ottakaa sellainen luokka kuin maanviljelystyöläiset. He eivät ole ammattiliittoihin järjestyneet. Mutta kumminkin talonpoikain vissit kerrokset, eivät läheskään kaikki, mutta kumminkin laajat kerrokset, tavalla tai toisella ottavat osaa Neuvostovaaleihin. Ottakaa perheen emännät, joita me nyt olemme alkaneet järjestää. Tämä aines on työtätekevä, tarpeellinen. Se ei ole järjestynyt ammattiliittoihin, mutta neuvostoissa sillä on edustajansa.
Ei pidä lähteä vanhalta, viralliselta sosialidemokratiaa kannalta, että muka on kaksi perusmuotoa: puolue, ahdas järjestö, ja ammattiliitot, laajempi. Toistan, ettei pidä unohtaa: meillä Neuvosto-Venäjällä on vielä paljon laajempi järjestö, neuvostot.
Neuvostot ovat se uusi sana, jonka me olemme sanoneet koko ihmiskunnalle.
Tämän ovat ymmärtäneet myös parhaimmat syndikalistit. Aikaisemmin he huusivat koko maailmalle: »kaikki valta syndikaateille (ammattiyhdistyksille)», ammattiliitot ovat kaikki kaikessa, »ammattiliitot ovat se kallio, jolle tulevaisuuden kirkko rakennetaan»; nyt he meidän vallankumouksemme vaikutuksesta julistavat: »kaikki valta neuvostoille». Ja kaikilla kielillä toistetaan: neuvostot, neuvostot, neuvostot. Minkätähden? Eivätkö syndikalistit ole rakastuneet ammattiliittoihinsa? Sentähden että he ovat nähneet, että neuvostot ovat proletariaatin diktatuurin todellinen muoto, se laboratorio, jossa sosialistinen vallankumous luodaan.
Kas sentähden, puhuttaessa liittojen ja puolueen keskisistä suhteista, ei saa unohtaa pääasiaa: työväen järjestöjen sitä uutta muotoa, jona neuvostot ovat.
Havainnollisesti puhuen voidaan sanoa, että nykyajan Venäjän työmiehet suorittavat kolmiluokkaisen oppikurssin, jossa on liitto-, neuvosto- ja puolueluokka. Mikä luokka on ylin? Tietysti puolue. Tietenkään tässä ei ole kysymys puolueen arvosta eikä siitä, että jotain syrjäytettäisiin. Mutta jokaisen ajattelevan työläisen täytyy tunnustaa, että kolme »koululuokkaa» on olemassa.
Otettuamme vallan käsiimme järjestämme me nyt työläiset kaikilla käytettävissämme olevilla keinoilla.
Me järjestämme työväenluokan horisontaalisesti ja vertikaalisesti. Nyt ei kukaan estä meitä järjestämästä työläisiä. Me olemme kuten ihmiset, jotka kauan ovat harhailleet erämaassa ja kärsineet janoa ja sitten äkkiä päässeet lähteelle. Meidän on vaikea juoda itseämme kylläisiksi. Olemme ikävöinneet järjestöjä, olemme kauan kärsineet aikaa, jolloin työläisillä ei ollut mahdollisuutta omata järjestöjä. Ja kas nyt, otettuamme vallan käsiimme, koetamme järjestää työläisiä kaikissa muodoissa — sekä liittojen, neuvostojen että puolueen, sekä kuluttajakommuunien, klubien että koulun avulla. Sanalla sanoen, kaikki mahdolliset muodot, jotka voivat kasvattaa työläisten kollektiivista, joukkoymmärrystä, käytämme me työläisten järjestämiseksi. Ja kumminkin nykyisessä työväenjärjestöjen monikirjavuudessa, koko tässä rajattomassa meressä voimme eroittaa kolme pääsaarta, kolme perusryhmittymää, kolme »luokkaa». Ei missään tapauksessa kahta, toverit ammattiyhdistykseläiset. Neuvostoista puhuessani on minulla koko ajan mielessä elävät neuvostot, sellaiset, jotka työväen vallankumous on luonut.
Englannissa ja Ameriikassa välistä muodostetaan »neuvostoja» kapitalistisen järjestelmän vallitessa, jossain yksityisissä kaupungeissa työläiset järjestävät neuvostoja. Välistä yksinkertaisesti ammattiliitto ristitään neuvostoksi. Nimitys on sama kuin meilläkin: neuvostot, muoto on otettu huomioon, sekä edustajat ja vaalit että äänestykset, kaikki on kuin pitääkin. Puuttuu vain pikkuseikka: siellä ei ole vielä ollut proletaarista vallankumousta.
Sellaisten margariinineuvostojen naiivit järjestäjät sitten ihmettelevät, miksi heidän neuvostonsa eivät ala virota. Kaikkihan muka on tehty kuten Venäjälläkin, mutta itsetekoiset neuvostot kumminkin alkavat nukkua. Ja vasta sitten hoksataan: ensin pitää voittaa porvaristo, lokakuun taistelussa on valta otettava. Silloin vasta neuvosto tulee neuvostoksi, eikä leikkikaluksi.
Vastapainona näille surkastuneille neuvostoille ovat ammattiliitot luja ilmiö. Lontoossa ja ehken muissakin Englannin keskuksissa on myös olemassa laitoksia, jotka kutsuvat itseään »neuvostoiksi». Mutta itse asiassa ne ovat vielä toistaiseksi kuolleita laitoksia. Ja näiden rinnalla ovat vallankumouksellistuneet liitot nykytilanteessa työväen vapaussodan paljon vakavampina tekijöinä. Emme puhu tässä margariinineuvostoista, vaan todellisista neuvostoista. Ja kas niitä juuri ei pidä unohtaa, kun tahdomme nähdä asiat niiden todellisissa mittasuhteissa.
Voidaan vielä tehdä kysymys, mikä on pitkäikäisempi: puolue, liitto vaiko neuvostot?
Mikä elää minkin jälkeen ja kuka tulee olemaan kunkin perillinen? Tämä kysymys tietysti ei ole mielenkiintoa vailla. Kysymys siitä, kuinka tulee jatkumaan vastainen kehitys, on vakava kysymys. Kukin meistä haluaa kohottaa tulevaisuuden esirippua ja vilkaista vaikkapa edes toisella silmällään tulevaisuuteen.
Tässä voidaan sanoa vain yksi seikka.
Tuntuu siltä, että kuljetaan kohti järjestöllisiä monismia, järjestöykseyttä. Minkänäköinen tulee olemaan tämä järjestö, neuvostoja, uudelleen järjestettyjä liittoja, jotka ovat rakennetut laajalle tuotannolliselle pohjalle, ja jotka käsittävät ja sulkevat piiriinsä kaikki työläiset, sitä on vaikea ennustaa. Eikä siitä olisi hyötyäkään.
Kahdessa vuodessa esim. työasiain kansankomisariaatin ja ammattiliittojen keskiset suhteet ovat järjestyneet erinomaisesti. Nämä järjestöt ovat useassa suhteessa sulautuneet yhteen. Niin tulee tapahtumaan vastaisuudessakin. Kehitys tulee rientämään eteenpäin enemmän tai vähemmän nopeasti. Me emme voi tietää yksityiskohtia, mikä tulee minkin jälkeen elämään ja miten me kaikki järjestämme. Paljon me ehdottomasti hylkäämme, paljon tarpeetonta kuolee ja kuolleen osan me leikkaamme pois veitsellä, jotta syntyisi inhimillisen yhdyselämän lujempia muotoja.
Mutta tästä kysymyksestä me vielä ehdimme riidellä.
*
Ettei horjuttaisi oikealle eikä vasemmalle, täytyy nyt vielä selvitellä ns. »tasa-arvoisuuden teoriaa».
Tämän »teorian» lopputuloksena on seuraava:
On puolue ja on ammattiliitot. Molemmat järjestöt ovat hyvin arvokkaat ja molemmat ovat tasa-arvoiset. Molempien tulee keskenään sopia. Kun selkkaus syntyy, täytyy saada hyväksytyksi sopimus, kuten kahden tasa-arvoisen sopimuskumppanin kesken. 25 vuoden aikana parhaimmat II:sen Internatsionaalen miehet ovat olleet sitä mieltä, että näin on. Tähän kallistui myös Bebelkin.
Südekumin, Legienin y.m. tapaiset julkiset opportunistit ovat katsoneet, että ammattiliitot ovat vielä tärkeämpiä kuin puolue, että liittojen tulee istua satulassa puolueen selässä.
Bebel vaati tasa-arvoa.
Mutta oli vielä kolmaskin kanta: vallankumouksellisten marxilaisten. Muistan Kautskyn erään puheen, erittäin tärkeän. Kautsky ei ole aina ollut opportunisti, kuten nyt; aikaisemmin hän oli vallankumouksellisten marxilaisten todellinen johtaja. Ja kas silloin, toimintansa kukoistusaikana, Kautsky kävi taistelua Bebelin kanssa ammattiyhdistysten merkitystä koskevasta kysymyksestä. Saksan sos.-dem. erään puoluekokouksen päätöksessä sanottiin: ammattiyhdistykset ja puolue ovat samanarvoisia suureita. Kautsky teki oikaisun: ei saman-arvoisia vaan yhtä välttämättömiä.
Riita näytti ensi silmäyksellä olevan sanoista, mutta kun keskustelu kehittyi, tuli selville, että tässä piili perusteellinen erimielisyys.
Yhtä välttämättömät, — se on oikein. Mikä musiikkipiiri tahansa, missä työläiset tyydyttävät sivistystarpeitaan on yhtä välttämätön kuin kommunistinen puolue. Se on tärkeä, tarpeellinen työväen luokalle. Se on kokonaisuuden pikku ryhmä, se on työväen sikermä. Ja kukin työväen sikermä on tärkeä. Ja tässä mielessä myös on sanottu, että yhden ammattiyhdistyksen perustaminen on histoliiallisessa merkityksessä tärkeämpää kuin Sadovan taistelu. Mutta ei jokainen työväenjärjestö ole samalla tavalla tärkeä proletariaatin historiallisen tehtävän kannalta. Ammattiyhdistys on yhtä välttämätön kuin kommunistinen puolue. Me emme ole sillä kannalla, että puolue palvelee poliittista puolta ja ammattiliitto taloudellista. Se on kaavamainen, hyljättävä kruunun-sosialidemokratian kanta. Meistä taas puolue on synteesi, yhdistys. Meidän puoluohjelmamme on sentähden sellainen työväen vapautuksen mahtava väline että se antaa vastauksen sen taistelun kaikkiin kysymyksiin: sekä poliittisiin, taloudellisiin että sivistyksellisiin.
Kommunistit ovat, kuten jo Kommunistinen Manifesti määritteli, se työväen osa, joka katsoo eteenpäin, joka näkee historiallisen liikkeen kokonaisuudessaan. Tässä mielessä ei ole toista järjestöä, joka olisi sen kanssa yhtä arvokas. Puolue on kaikki kaikessa. Meidän ei pidä harhailla II:sen Internatsionaalen vanhoilla tallatuilla poluilla, että täytyy sovussa tyytyä siihen, että on puolue, joka »politikoi» ja ammattiyhdistys, joka harrastaa »taloudellisia» asioita.
Kautsky, silloin kun hän oli vallankumouksellinen, sanoi kerran oivallisesti: ken eroittaa politiikan taloudesta, se on poliisikannalla. Ainoastaan poliisit voivat niin jakaa kysymykset, mutta historian, filosofian kannalta sitä ei voi tehdä. Meidän puolueemme perustuu siihen, että »talous» ja »politiikka» ovat eroittamattomat. Puolue antaa vastauksen kaikkiin kysymyksiin; se on työväenluokan kaikkien tarpeiden korkein yhdistymä. Ja tässä mielessä se ei missään suhteessa ole tasa-arvoinen ammattiliittojen kanssa. Ja sopimuskumppanuuden tasa-arvon teoria on lopullisesti hyljättävä.
Puolue on työväenluokan sielu. En sano tätä siksi, että puolueen tämän tähden pitää raa'asti kohdella liittoja. Ei, puolueen on liittojen kanssa meneteltävä varovaisesti, sen tulee saada, liittojen sisässä aikaan kommunistinen suunta. Mitään toisen asteen puoluekansalaisia ei saa olla, mitään ylemmyyssuhteita ei saa olla. Ammattiyhdistykseläiset ovat samanlaisia kommunisteja kuin me kaikki. Mutta meidän täytyy jyrkästi torjua n.s. sopimuskumppanuuden tasa-arvon teoria. Se ei ole oikea. Se on vanhan, mädänneen, petturimaisen II:sen Internatsionaalen peruja. Te tulette politikoimaan, me tulemme työskentelemään talouden alalla, sinä älä sekaannu meidän, emmekä me teidän asioihinne. Ei. Meidän tulee hävittää tämä teoria eturivin työläisten tietoisuudesta. Kysymystä ei saa asettaa niin, että puolue on ainoastaan poliittinen järjestö, että liitot ovat taloudellisia. Puolue työskentelee sekä koko talouden, maakysymyksen, opetuksen että monilla muilla aloilla jotka yhteensä muodostavat kunkin tietoisen työläisen koko elämän. Kas sellainen on puolue. Puolueen tulee sen tähden johtaa kaikkien työväenjärjestöjen kaikkia toimia. Ja tässä mielessä ei voi olla puhetta tasa-arvoisuudesta, yhtäläisestä oikeudesta, sopimuskumppanuudesta.
*
On paikallaan tarkastaa, vaikkapa lyhyesti, vielä syndikalismikysymystä.
Syndikalismissa on ollut kokonaista kolme suuntaa. On ollut reformistisia, menshevististä, syndikaiismia, jossa välistä on ollut juutalaisvastainen sivumaku; on ollut myös »keskusta», johon yhteen aikaan kirjallisuudessa yhtyi Tshernov; ja on ollut pieni vasemmistosyndikalistten ryhmä, jossa oli jotain tervettä.
Ranskassa ja Italiassa syndikalismi on ollut parlamenttaarisen opportunismin vastavirtauksena. Parlamenttarismi on kaikki kaikessa, ovat parlamenttaariset opportunistit sanoneet, Parlamenttarismi (ja yleensä »politiikka») ei ole mitään, ovat vastanneet oikeistosyndikalistit. Hyljäten »periaatteellisesti» poliittisen taistelun, eivät oikean siiven syndikalistit ole kieltäytyneet turvautumasta parlamenttiin takaportista ja ottamasta osaa mitä ilettävimpiin parlamentaarisiin juonitteluihin.
Imperialistisen sodan alussa v. 1914 siirtyi tämä »johtava» syndikalistinen virtaus kokonaisuudessaan sosialishovinismin pohjalle. Syndikalistinen »keskus» osottautui olevan samaa maata. Ja vain vasemmistosyndikalistien pieni vähemmistö esiintyi sotaa vastaan.
Niin pian kuin syndikalismikysymys tuli päiväjärjestykseen vuosina 1905–1906, kun syndikalismi tuli muotiin työväenliikkeessä, meidän puolueemme, joka oli vainottu ja laiton puolue, otti periaatteellisen kannan syndikalismiin nähden. Suomalaisessa kylässä, Kuokkalassa, missä siiloin tov. Lenin asui, laadimme me teesit syndikalismikysymyksestä. Muistan hyvin, kuinka kirjoitettiin »Proletarij»-lehteemme ensimäinen kirjoitus syndikalismista. Me erottauduimme tuossa kirjoituksessa syndikalismista mitä jyrkimmällä tavalla. Sanoimme, että puolueemme on parlamentin vallankumouksellisen käytön kannalla. 7:nnessä puoluekokouksessa v. 1918, ollessamme jo vallassa, puolueemme taas teki päätöksen, jossa sanottiin: jos kohtalon oikku toisi porvarilliselle demokratialle Venäjällä uuden voiton, me emme siekailisi taas käyttämästä parlamenttia. Erottauduimme svndikalisteista. Mutta osoitimme, että jotain tervettä on syndikalistien vasemmassa osassa. Tämä terve jyvänen sisältyi heidän vakaumukseensa: opportunismin mädästä vapautuneet ammattiliitot voivat tulla uuden sosialistisen yhteiskunnan soluiksi. Ajatus on oikea. Se oli siihen aikaan tuore ajatus. Tässä me olimme heidän kanssaan solidaarisia. Mutta me emme silloinkaan unohtaneet: jotta liitot voisivat tulla sosialismin soluiksi, sitä varten täytyy ensiksi voittaa porvaristo, sitä varten täytyy suorittaa proletaarinen kumous, ei pidä vieroa politiikkaa, täytyy omata vallankumouksellinen Internatsionaale. Mutta syndikalistit eivät ottaneet osaa työväen kansainväliseen yhtymään. Syndikalismi Ranskassa alkoi muuttua parodiaksi, pilkaksi. Ranskan syndikalistit määräsivät joka viikko yleislakon, mutta lakkoa ei kertaakaan syntynyt. Kaikki lakot olivat pientä myrskyä vesilasissa ja vain pilasivat yleislakkoaatteen. Toiset syndikalistit muuttuivat kirkujiksi, tori-shovinisteiksi ja juutalaisvihollisiksi. Syndikalismi kokonaisuudessaan ottaen, viime sodan aikana joutui häpeälliseen romahdukseen, samanlaiseen kuin menshevikit ja isänmaanpuolusiajat.
Sentähden täytyy sanoa: sitä, mikä syndikalisteilla on ollut hyvää, sitä on suuremmassa ja paremmassa määrin ollut meillä, kommunisteilla. Ja se taas, mikä heillä oli erikoisesti »syndikalistista», ei ollut oikeata ja osittain oli taantumuksellista.
Syndikalistit yllyttävät ammattiliittoja ottamaan haltuunsa koko talouden. Ja tässä tulee olemaan erittäin opettava päästä tuntemaan vasemmistolaisten sosialivallankumouksellisten kanta. Tällä puolueella oli äskettäin puoluekokouksensa. Vasta julkaistusta lentokirjasesta, jonka näinä päivinä sain, saan tietää seuraavaa: »Vasemmistolaisten sosiaalivallankumouksellisten puolueen päätös ... »Kuulkaas toverit! Työväenpolitiikkaa koskevassa kysymyksessa he vaativat teollisuuden ja kuljetuksen koko hallinnon siirtämistä ammattiliitoille, jonka edustajana on ammattiliittojen Yleisvenäläinen kaikkien ammattien Keskusneuvosto. Siis, alas kansankomisariaatit, rautatiet, liikenne, kaikki tärkeimmät niitä hoitavat laitokset, Komisaarien Neuvosto — he vaativat Komisaarien Neuvoston poistamista ja Yleisvenäläisen Toimeenpanevan Komitean pysyttämistä. Sekin sattuu paikalleen muutamille meidän taantumuksellisillemme.
On luonnollisesti ymmärrettävää, minkätähden vasemmistolaiset sosialivallankumoukselliset johtuivat tähän. Meidän neuvostomme ovat tuottaneet heille tarpeeksi harmia ja he ovat valmiit antamaan vallan kenelle tahansa kunhan ei Neuvostoille; he koettavat istua minkä ratsun selkään tahansa, jopa ammattiyhdistystenkin.
Meidän tovereillamme tällaisia ajatuksia tietenkään ei voi olla. Missä on halkeama, siellä tähän halkeamaan valuu vasemmistolais-sosialivallankumouksellinen puolue. Suuren vallankumouksen aikana tällaista ei voi välttää: pieni virhe johtaa perinjuurisiin erehdyksiin; annat sormesi, vie koko käden. Olkoon tämä varoitukseksi kaikille niille, jotka tällä kannalla ovat. Älkää menkö siitä ovesta, te tapaatte sellaisia olioita kuin ovat Kamkov y.m., joita, luullakseni, ette haluaisi tavata.
Meidän suunnallamme — kommunismilla — ei minkäänvertaa ole yhteistä syndikalismin kanssa. Syndikalistien joukosta on puolueeseemme tullut yksityisiä hyviä tovereita, me tervehdimme sellaisia tovereita, emmekä kysele, mitä he olivat 40 vuotta sitten. Jos he ovat valmiit kanssamme työskentelemään, taistelemaan proletariaatin diktatuurin puolesta, — olkaa niin hyvä.
Mutta syndikalistista kulkutautia, jos sellaista ilmaantuisi, pitää jyrkästi vastustaa.
Äskettäin Moskovassa julkaistiin industrialistis-luontoiset teesit. Industrialisti-toverit esittävät asian sellaisena, että ammattiliitot ovat kaikki kaikessa, ne ovat jotain pikkuvaltion tapaisia. Heidän mielestään esim. metallimiesten liitolla tulee olla erikoinen elintarve-järjestö, tulee muodostaa jonkinlainen metallimiesten elintarvekomisariaatti, sitten kirjapainojen elintarvekomisariaatti j.n.e. Puuttuu vain ehdotus, että kullakin liitolla olisi oma punainen armeijansa; »metallimiesten puna-armeija», »kutomatyöläisten puna-armeija», se ei kuuluisi hullummalta.
Sellainen järkeily, toverit, pyrkii saamaan sijaa myös meidän ammattiliikkeessämme.
Ammattiliitot ovat näytelleet ja tulevat vieläkin näyttelemään suuremmoista osaa. Mutta onhan koko joukko aloja, jotka vaativat järjestelyä yleisvaltakunnallisessa mittakaavassa. Armeijaa ei voi muuten järjestää kuin yleisvaltakunnallisessa mittakaavassa. Kansanvalistusta ja elintarve-asiaa yhtä vähän. Kaikkea tätä ei voi järjestää jonkinlaisellakaan menestyksellä muuten kuin yleisvaltakunnallisessa mittakaavassa.
Yleensä »uusilla» mielipiteillä kiemailu täytyy heittää. Meillä on maailman suurimman vallankumouksen kokemus. Täytyy kumartua meidän kaivoomme ja juoda siitä, sen sijaan että keksisi jotain tyhjästä ja hapuilisi nerokkaiden ajatuskeksintöjen perässä. Näistä keksinnöistä täytyy jyrkästi tehdä loppu.
Me olemme taistelleet syndikalismia vastaan ja lyöneet sen. Opportunistit ja menshevikit eivät voineet sitä voittaa sentähden, että syndikalismi osin oli vain opportunismin mitalin nurja puoli. Opportunismin sairaus vastasi syndikalismin sairautta. Ne pitivät toinen toistaan tasapainossa. Me olemme parantaneet työväenluokan tästä mädättävästä taudista siten, että olemme noudattaneet proletariaatin diktatuurin oikeaa suuntaa. Me olemme pystyneet todellisuudessa osoittamaan, millaista on vallankumouksellinen parlamenttarisini, olemme näyttäneet Liebknecht- ja Höglund-tyyppiset parlamenttimiehet. Me olemme osanneet osoittaa, mitä on sotaakäypä marxilaisuus toiminnassa. Tätä tietä meidän on käytävä yhä eteenpäin.
*
Ammattiyhdistysläisten keskuudessa on usein ryhdytty erikoisesti korostamaan ammattiliittojemme puolueettomuutta.
Sanaa »puolueeton» tulee käyttää hyvin varovasti. Me kutsumme puolueettomia riveihimme. Ja me samassa sanomme heille, että huomenna te tulette meidän riveihimme. Puolueettomuus on usein periaatteettomuutta. Olikohan Liebknecht puolueeton? Kas se pitää muistaa, eikä unohtaa.
— Ei hätää, jos olet puolueeton, opi ja sinä tulet riveihimme, — niin tulee joka ammattiliiton puhua. Yleisvenäläinen metallimiesten liitto ei esim. saa sanoa näin: »Me olemme puolueeton liitto, olkaa hyvä ja tulkaa meille.» Sen täytyy sanoa: »Työläiset mielipiteihin katsomatta, m. m. sekä puolueettomat että uskonnolliset, me kutsumme teitä ammattiliittoomme! Mutta tietäkää: meidän liittomme on liitto, joka on proletariaatin diktatuurin kannalla, Neuvostovallan, proletaarisen maailmanvallankumouksen ja III:nnen Internatsionaalen puolella.»
Kenties joku menshevikki sanoo, voikohan tätä sanoa puolueettomana olemiseksi?
Mutta meidän kumminkin pitää sanoa se, mikä on. Meidän täytyy sanoa, että meidän järjestömme ottaa vastaan myös puolueettomia; mutta työväenliikkeen pitkä verinen kokemus on opettanut ammattiliitoille, että proletariaatin diktatuurin ja Neuvostovallan tulee olla sen tunnussanana. Tähän saakka ei itsensä »puolueettomaksi» sanomista ole suinkaan katsottu häpeäksi, vaan työläisten kesken on se jopa tavallaan ollut kehumistakin. Mutta nyt meidän täytyy päästä siihen, että kukin työmies myöntäisi, että sanominen: »minä olen puolueeton», on samaa kuin sanoa: »minä olen periaatteeton.»
Täytyy luoda työväen keskuuteen määrätty mieliala puolueettomuudesta. Ja tässä ammattiliittojen tulee valita oma tiensä, ottaa selvä, luja kanta ja sanoa määrätysti: »Puolueettomia me otamme joukkoomme, mutta emme missään tapauksessa katso itseämme puolueettomiksi.» Meidän tulee ottaa kanta, mikä pääperusteiltaan sopii yhteen kommunistisen puolueen kannan kanssa.
*
Pari sanaa tahtoisin lausua valtiollistuttamisen johdosta.
Ammattiliittojen valtiollistuttaminen on ehdottomasti edessä, ja siihen täytyy tietoisesti mennä. En kuitenkaan luule, että kehitystä pitäisi kiirehtää. En esitä vaadittavaksi, että tänään, että tänä vuonna ammattiliitot julistautuisivat valtioelimiksi. Se ei ole tarpeellista. Ammattiliitot muuttuvat valtiollisiksi järjestöiksi, kun ne säännöstelevät työpalkkaa ja tariffeja, kun mobilisoivat työläisiä, kiinnittävät työläisiä johonkin kaupunkiin, suorittavat monenlaisia tilastollisia tehtäviä. Tässä tapauksessa ne esiintyvät valtiovallan eliminä. Tässä kysymyksessä ei mielestäni suurempaa erimielisyyttä ole, ja me voimme sopia siitä, että vain asteettain ammattiliittojen pitää tulla hallintokoneiston rattaan yksityisiksi hampaiksi. Tässä suhteessa meillä ei ole kinaa. Meillä on neuvostot, on työväen diktatuuri ja me voimme antaa kaikkea mahdollista pontta, jotta työväen diktatuuri toteutettaisiin mahdollisimman säännöllisesti, ilman hyppyjä.
Ei voida olla myöntämättä, että ammattiyhdistysläiset ovat oikeutetut vaatimaan, että Pietarissa ja muilla paikkakunnilla kutsuttaisiin järjestykseen niitä tovereita. Jotka ylpeinä pitävät ammattiyhdistysläisiä jonkinlaisina toisen asteen puoluejäseninä. Sellaisia jäseniä ei ole kommunistisessa puolueessa; voimat jakaa puolueen KesKuskomitea; sijoittaako se jäsenen ammattiliittoon, valistuskomisariaattiin vaiko muualle, se on ennen kaikkea puolueen tahto. Mutta kunkin erikoisalan työläisissä muodostuu määrättyjä tottumuksia. Siten oli asianlaita jo vuosina 1911–1912, jolloin bolshevikit, jotka työskentelivät ammattiliitoissa, usein tunsivat vastenmielisyyttä niitä bolshevikkeja kohtaan, jotka työskentelivät salaisessa toiminnassa. Sen johdosta, että Keskuskomitea kiinnittää toverit määrätylle alalle, syntyy psykologinen eristäytyminen. Mutta meidän täytyy kutsua järjestykseen ne, ketä tarvitsee, ja meidän tulee antaa arvonsa ammattiliitoille.
Ei tarvitse suurennella. Jos piirissä joku toveri on sanonut ammattiyhdistysmiehistä huonon sanan, jos tämä tai tuo komisaari ei noudata työriitakomitean määräystä on se paha, kuten sekin on paha, jos ammattiliiton hallinto ei omaneduntavottelijoita pidä aisoissa. Mutta kaikkein tärkeintä on panna asiat paikoilleen, läpikäydä perusrenkaat: 1) puolue, 2) neuvostot, 3) liitot, niin että kullekin annettaisiin mitä sille tulee, kuvattaisiin niiden historiallinen tehtävä, määrättäisiin selvästi niiden keskinäinen suhde. Ainoastaan silloin voidaan jotenkuten säännöllisesti kehittää työväenliikettä, ja vain silloin tiemme tulee vähemmän mutkaiseksi kuin mitä se on ollut tähän saakka.
Ymmärrän jokaisen luvallisen halun silmäillä eteenpäin, arvailla vastaisen kehityksen kulkua, valaista tulevaisuutta. Mutta tämän vuoksi ei pidä unhottaa niitä etappipaikkoja, jotka ovat kuljetut, jotka ovat vallatut työläisten veren ja tuskan hinnalla, ei pidä unhottaa proletaarisen diktatuurin perusmuotoja, jotka on saavutettu maamme suuren vallankumouksen tuloksena.
Neuvostot — kas siinä uusi sana, jonka me olemme lausuneet koko ihmiskunnalle. Täytyy tyyten harkita tämä perusmuoto. Jos niin tulee tehdyksi, järjestyy muu itsestään.
Loppumaton sarja kysymyksiä syntyy tietoisen proletaarin tutkistelevan järjen eteen, kun hän miettii, mitä nyt tapahtuu. Mutta kukaan ei saa olla kärpäsen kaltainen, joka kiertää myllyn rattaalla huomaamatta, että pyörii ympäri. Täytyy hankkia itselleen täysi selvyys siitä, mitä tapahtuu.
Yleensä pitää pitää aisoissa sitä osaa, joka sen ansaitsee, täytyy käyttää hyväkseen koko saavutettu kokemus. Mutta ei voi olla puhettakaan mistään kontaktisia puolueen kanssa, tasa-arvoisuudesta, sovinto-oikeuksista, kahdesta sopimuskumppanista. Täytyy muistaa, että korkeinta mitä on antanut työväenluokan nero, on kommunistinen puolue. Ja kommunistinen puolue kontrolloi, johtaa kaikkea. Ja se pitää hallinto-ohjat käsissään. Ken ei tottele sitä, se joutuu hukkaan työväen luokalta, ken poikkeaa siitä vaikkapa vain tuumankin, se vahingoittaa työväenliikettä.
*
Vielä pysähdymme, vaikkapa vain hetkeksikin, ammattiliittojen kansainväliseen järjestökysymykseen. Se kysymys otetaan esille Kommunistisessa Internatsionaalessa. Tulee olemaan opettavaa nähdä, miten tämä kysymys käytännössä ratkaistaan kansainvälisessä mittakaavassa.
Kommunistisen Internatsionaalen ensimäisessä, perustavassa kokouksessa Saksan spartakuslaisten edustajat olivat sitä mieltä, että ammattiliittoja ei ollenkaan tarvita. He suorastaan eivät voineet ymmärtää, kuinka me luotamme ammattiliittoihin. Saksan kommunistit sanoivat meille: »ammattiliitot meillä Saksassa ovat poliisi-osastona, me emme tarvitse ammattiliittoja.» Me kysyimme, mitenkähän he kuvittelevat mielessään konkreettisesti sosialismin toteuttamisen, millaiset tulevat olemaan järjestölliset alkuperusteet uuden talouden järjestämiseksi. He vastasivat: »Sosialismi toteutuu neuvostojen kautta; ensimäisinä soluina tulevat olemaan tehdaskomiteat.» He osottivat englantilaisten komiteain (tehdasvanhinten tapaisia) esimerkkiin, jotka komiteat ovat olemukseltaan vallankumouksellisia.
Näin ollen siis, toverit, Kommunistisessa Internatsionaalessa on ollut olemassa virtaus, joka kieltää ammattiliittojen välttämättömyyden, väittäen, että kommunistinen kumous kulkee vain neuvostojen kautta.
Kumminkin me olemme sitä mieltä, että tämä on väärä katsantokanta ja ettei saa heittää lasta hukkaan yhdessä pesuveden kanssa.
Tällä kielteisellä kannalla on joka tapauksessa perusteensa, joka johtuu koko ammattiyhdistysliikkeen aikaisemmasta historiasta. Saksassa, Itävallassa ja Englannissa ammattiyhdistysliike on ollut siinä määrin opportunistista, porvarillista, että osa työläisistä on menettänyt kaiken toiveensa sen suhteen ja päättänyt toimia siitä välittämättä. He ovat tulleet vakuutetuiksi siitä, että kuten porvarillinen parlamentti on hävitettävä, niin on myös hävitettävä keltaiset ammattiliitot.
Me, toverit, tietenkin ajattelemme, että heille kokemus tulee opettamaan toista. Berliinissä jo nyt ammattiliittojen neuvosto on voimakkaasti vasemmistunut. Siellä enemmistönä jo ovat riippumattomat, onpa myös osa kommunisteja. Ja minä luin näinä päivinä »Vorwärts»-lehdestä, kuinka Scheidemann haukkuu Berliinin ammattiliittoja.
Nähtävästi nämä liitot alkavat jotain ymmärtää. Ja sitä mukaa kuin ne vallankumouksellistuvat, sitä mukaa kuin uudet edellytykset syntyvät tulevat liitotkin uusiksi.
Olen vakuutettu siitä, että tässä, kuten parlamenttikysymyksessäkin, oikeassa olemme me, eivätkä ne kommunistit, jotka, kieltäessään parlamenttarismin, kieltävät myös ammattiyhdistysliikkeen. Ammattiliitot ovat tarpeelliset. Vanhinten neuvostot tulevat liittojenkin tukikohdaksi.
Täytyy mihin hintaan tahansa muodostaa ammattiliittojen uusi Punainen Internatsionaale.
Tämän tehtävän me olemme ottaneet suorittaaksemme ja sen suoritammekin. Me hajotamme vanhan ammatillisen Internatsionaalen, mihin on yhtynyt Jouheaux, joka Ranskassa ei voi esiintyä työväenkokouksissa, sentähden että siellä hänet vihelletään alas; Amsterdamissa ovat kokoontuneet »entiset ihmiset» ja muodostaneet ammattiliittojen Keltaisen Internatsionaalen. Me muodostamme niiden Punaisen Internatsionaalen.
1. Mitä on ammattiliitto.
Saadakseen itselleen oikein selväksi puolueen ja ammattiliittojen keskinäisiä suhteita koskevan kysymyksen, on välttämätöntä ennen kaikkea antaa tarkka määritelmä käsitteestä »ammattiliitto».
Vallankumouksellisen marxilaisuuden kannalta ammattiliitto ei suinkaan ole vain työläisten yhdistys, jonka »tarkoituksena on pysyttää tai kohottaa työpalkka» (Webb-puolisoiden määritelmä), tai työväenyhdistys, »jonka tarkoituksena on avustaa jäseniään työttömyyden aikana ja puolustaa heidän etujaan palkkasopimuksia tehtäessä» (Brentanon ja Sombartin esittämä määritelmä). Samalla tavalla bolshevismi ei ole koskaan voinut hyväksyä Toisen Internatsionaalen mahdollisimman liukasta määritelmän, jonka mukaan ammattiliitot ovat »asianomaisen ammatin palkkatyöläisten jatkuvia yhtymiä, joiden tarkoituksena on parantaa työ- ja taisteluehtoja niiden huonontumista vastaan kapitalistisen yhteiskunnan puitteissa» (Itävallan ammattiliikkeen johtajan Adolf Braunin määritelmä, johon ovat yhtyneet Legien ja osaksi Bebel). Jo 1913 väittelyssä menshevikkien kanssa antoi bolshevismi ammattiliittojen käsitteen seuraavan määritelmän:
»Ammattiliitto on työläisten jatkuva yhteenliittyminen määrätyn tuotannon (eikä suinkaan vain määrätyn ammatin) alalla etupäässä työläisten taloudellisen taistelun johtamista varten ja vakinaista osanottoa varten yhdessä proletariaatin poliittisen puolueen kanssa työväen luokan koko vapaustaisteluun palkka-orjuuden hävittämiseksi ja sosialismin toteuttamiseksi.» (Kts. meidän kirjoiluksiamme silloisessa »Pravdassa», jotka kirjoitukset ovat kootut kirjaksi »Työväen puolue ja ammattiliitot», mikä ilmestyi Pietarin Neuvoston kustannuksella v. 1918).
Tätä määritelmää tulee nyt kehittää.
Sitten vuoden 1913 on Venäjällä tapahtunut suuria muutoksia. Valta on siirtynyt työväenluokan käsiin. Porvaristo on riistetty.
Tämän johdosta ovat luonnollisesti melkoisessa määrin muuttuneet ammattiliittojen tehtävät Venäjällä. »Lokakuun vallankumous, joka siirsi vallan porvaristolta työväen luokalle ja köyhimmälle talonpoikaisyäestölle, on luonut aivan uudet edellytykset yleensä kaikkien työväen järjestöjen toiminnalle, niiden joukossa myös ammattiliitoille», niin kuuluu vuoden 1918 alussa pidetyn ammattiliittojen ensimäisen yleisvenäläisen edustajakokouksen päätöslauselma.
Ennen kaikkea ammattiliittojen ei nykyisin pidä itseään työläisten suojelijana heidän myydessään työvoimaansa. Vanhaa liikkeenharjoittajaa, työvoiman ostajaa, ei enää ole. Keskisuurten ja pienten työnantajain, urakoitsijain y.m.s. puolelta tapahtuvaa riistoa vastaan eivät käy taistelua ainoastaan ammattiliitot vaan myös koko Neuvostovallan koneisto. Asiain näin Venäjällä ollessa ei ammattiliittojen tarvitse koota lakkorahastoja, järjestää taloudellisia lakkoja j.n.e.
Minkälaiset ovat tällä hetkellä Venäjällä ammattiliittojen todelliset tehtävät?
»Ammattiliittojen työn painopisteen tätä nykyä tulee olla siirtyneenä taloudellisen järjestämistyön alalle.» Niin lausutaan Ensimäisen Yleisvenäläisen Ammattiliittojen Edustajakokouksen ohjelma-ponnessa, jota me puolustimme puolueen K. K:n nimessä.
Kysymykseen, mitä on ammattiliitto Venäjällä tällä hetkellä, täytyy antaa seuraava vastaus:
»Venäjällä tuotantoliitto nykyaikana on jatkuva, määrätyn tuotannon kaikkien työläisten yhteenliittymä, joka on yhtenä proletariaatin diktatuurin taloudellisen järjestämistyön pääperustana».
Asettaen päämääräkseen — kommunistisen puolueen johdolla — tarmokkaan osanoton proletariaatin koko taisteluun yhteiskunnan kommunistisen uudestaan rakentamisen ja luokkain hävittämisen puolesta, muuttaa nykyaikainen ammattiliitto työnsä painopisteen taloudellisen järjestelytyön alalle: 1) kaikin puolin ottaa osaa tuotannon järjestämiseen kommunistisille perusteille kansantalous, neuvostojen osastojen y.m. välityksellä; 2) samoin ottaa osaa sodan ja koko nykyisen pulan vahingoittamien maan tuotantovoimien uudestiluomiseen; 3) työvoiman luetteloimiseen ja sijoittamiseen yli koko maan; 4) ottaa jakeluelinten välityksellä osaa vaihdon järjestämiseen kaupungin ja maaseudun kesken; 5) samoin yleisen työvelvollisuuden käytäntöönottamisen alalla; 6) avustaa valtion elintarve-elimiä, elintarvekomisariaatteja ja kuiutuskommuuneja; 7) samoin liikenne-, poltto-aine y.m.s. pulien selvittämisen alalla; 8) kaikinpuolin tukee proletaarisen puna-armeijan rakennustyötä; 9) täydellisesti, ehdottomasti ja rajattomasti tukee työarmeijaa; 10) samalla kun pitää huolta tarpeellisesta työn suojeluksesta (työlakien kokoelman mukaisesti), taistelee sen työläisten osan itsekkäitä ja nurkkakuntaisia harrastuksia vastaan, joka takapajuisuutensa vuoksi pitää vielä proletaarista valtiota tavallisena työnantajana.
Sellaisia lähimain tulee olla liittojemme toimintamuotojen.
Ollen proletariaatin ja puoliproletariaatin mitä laajimmille kerroksille kommunismin käytännöllisinä kouluina, ovat nykyaikaiset tuotantoliitot samalla vakinaisesti yhtenä osana valtiovallan yleisessä koneistossa, ovat yhtenä työväen valtioelimistä, alistuen Neuvostojen, proletariaatin diktatuurin historiallisesti määrätyn muodon alaiseksi.
Puolueen tulee mitä jyrkimmin torjua kaikki, olkootpa mitkä tahansa, yritykset vähentää ammattiliittojen merkitystä tai jopa suorastaan hävittää ne muka aikansa eläneinä.
Meidän ohjelmamme on oikein määrännyt, että »yhteiskunnallistutetun teollisuuden järjestökoneiston tulee nojautua etupäässä ammattiliitoihin». Edelleen on ohjelma määrännyt tämän tehtävän suorittamiseksi, että liittojen »tulee yhä enemmän vapautua ahdashenkisestä ammattikuntaisuudesta.» Tähän tulee myös puolueen huomio kohdistaa; vain liittojen keskuudessa suoritettavan sitkeän kasvatustyön avulla puolue auttaa liittoja pääsemään ahdashenkisestä ammattikuntaisuudesta ja muista liikkeen kielteisistä puolista.
2. Ammatittain järjestyminen tai tuotannoittain järjestyminen.
Jo vallankumouksen edellisellä kaudella kansainvälisessä työväenliikkeessä taisteli kaksi suuntaa: 1) työläisliittojen järjestämiseksi ammatittain ja 2) työläisliittojen järjestämiseksi tuotannoittain. Edellistä puolustivat, opportunistit, jälkimäistä vallankumoukselliset marxilaiset.
Tuotantoliitot ovat edullisempia proletariaatille kapitalisminkin aikana, sillä ne tarjoavat työväenluokalle suuria etuisuuksia lakkotaisteluissa: tuotannollinen työväen liitto ei pidä käsissään vain yhtä ammattia, vaan koko tuotannon, ja jos siihen kuuluu asianomaisen tuotannon työläisten kantajoukko, niin sellainen liitto voi helposti seisauttaa koko tuotannon ja siten pakottaa kapitalistin ja kapitalistisen valtion myönnytyksiin.
Mutta vallankumoukselliset marxilaiset ovat puolustaneet liittojen järjestämistä teollisuuksittain vielä senkin tähden, että tässä muodossa liitot kaikkein parhaiten ovat voineet valmistautua tulevaan tehtäväänsä tuotannon järjestämisessä kommunistisella pohjalla. Tuotantoliitto näkee asiain kulun koko tuotannon alalla — minkä estää liittojen jakaantuminen eri ammatittain.
Kun me metallityöläisten liittoon otamme myös puutyöläisen, joka työskentelee metallurgisessa tuotannossa, autamme me Iällä sekä toista että toista vapautumaan ammattimaisesta ahdashenkisyydestä, opetamme heitä katselemaan asioita valtion talouden etujen kannalta kokonaisuudessaan ja heikennämme työn tehdasjaon kielteisiä vaikutuksia.
Neuvosto-Venäjällä, missä talouden uudelleenjärjestäminen kommunistiselle pohjalle jo on täydessä käynnissä, on erittäin välttämätöntä järjestää liitot tuotannoittain. Tämän periaatteen onkin hyväksynyt Venäjän ammatillinen liike. Se on ehdottomasti kuitenkin toteutettava johdonmukaisesti perille saakka. Tätä nykyä meidän liittomme jakaantuvat 34 yloisvenäläiseksi ammatilliseksi yhteenliittymäksi, nimittäin seuraaviksi ammattiliitoiksi: 1) apteekkipalvelijain, 2) vesiliikennetyöläisten, 3) lääkintä- ja sanitäärityöntekijäin, 4) pankkityöläisten, 5) vuorityöläisten, 6) puutyöntekijäin, 7) rautatieläisten, 8) kotipalvelijain, 9) maatyöläisten, 10) taidetyöläisten, 11) nahkatyöläisten, 12) metsätyöläisten, 13) metallityöläisten, 14) kuntain toimitsijain, 15) valistus- ja sos. sivistystyöntekijäin, 16) kansallisen yhteyden, 17) parturien, 18) kirjaltajain, 19) paperiteollisuustyöväen, 20) elintarvetyöläisten, 21) palokuntalaisten, 22) rakennustyöläisten, 23) sokeriteollisuustyöväen, 24) virkailijain, 25) lasi- ja porsliinityöläisten, 26) tupakkatyöläisten, 27) kutomatyöläisten, 28) liikennetyöläisten, 29) kansanruokalain ja täyshoitolain työläisten, 30) kemistien, 31) ompeluteollisuustyöläisten, 32) metsätyöläisten, 33) sementtityöläisten, ja 34) harjatyöläisten.
Päiväjärjestyksessä on ammattiliikkeemme järjestöjen yhdistäminen. Jakaantuminen täytyy saada supistumaan mahdollisimman pieneen määrään, esim. 20 yleisvenäläiseen perusliittoon.
Sen ohella on välttämätöntä kerta kaikkiaan muuttaa nimityskin: liittojamme ei pidä kutsua ammattiliitoiksi, vaan tuotantoliitoiksi.
3. Sentralismi ja desentralismi.
Samalla tavalla kauan on kansainvälisessä työväenliikkeessä käyty riitaa sentralismin (keskittämisen) ja desentralismin (hajallisuuden) kysymyksistä. Opportunistit kaikkialla puolustavat pienten, »itsenäisten» liittojen periaatetta jakaen siten liikkeen hyvin moniin pikku yksilöihin (kanakoppeihin), jotka huonosti tottelevat keskusta, eivätkä siksi pysty suorittamaan taistelutehtäviään pääomanomistajia vastaan taistellessa. Sensijaan vallankumoukselliset marxilaiset aina ovat puolustaneet mahdollisimman suuren keskittämisen välttämättömyyttä.
Jos tuotantoliittojen mahdollisimman suuri keskittäminen kapitalismin maissa on välttämätön menestyksellisempää taistelua varten työnantajia ja heidän kapitalistisia hallituksiaan vastaan, niin Neuvosto-Venäjällä mahdollisimman suuri keskittäminen on aivan yhtä välttämätön tuotantoliittojen mahdollisimman suunnitelmallista osanottoa varten kansantalouden järjestämiseen yleisvenäläisessä mittakaavassa.
Tuotantoliittojen kaikinpuolisen keskittämisen prosessi yleisvenäläisessä mittakaavassa on alkanut. Tähän tehtävään on kiinnitettävä ehdottomasti paljon suurempaa huomiota, kuin tähän saakka.
4. Ammattiliittojen valtiollistuttaminen.
Jo Ensimäisen Yleisvenäläisen Ammattiliittojen Edustajakokouksen (tammikuulla 1918) päätöslauselmassa sanottiin »Kokous on vakuutettu siitä, että mainitun prosessin tuloksena ammattiliitot välttämättä muuttuvat sosialistisen valtion elimiksi, joihin kuuluminen tulee kaikille asianomaisessa ammatissa työskenteleville henkilöille valtiollisesti pakolliseksi (ponsilauselman 9:s kohta). Tämä Yleisvenäläisen Edustajakokouksen vakaumus on osottautunut elämässä oikeaksi. Ammattiliitot, vähitellen ottavat itselleen valtioelinten tehtäviä. Kun ammattiliitot suorittavat jäsentensä mobilisatsionia, kun ne kiinnittävät työläiset johonkin kaupunkiin, kun ne suorittavat työvoiman siirtoa Venäjän yhdeltä kulmalta toiselle, kun ne lausuvat ratkaisevan sanan tariffi- y.m. kysymyksissä, kun ne edustajainsa välityksellä ratkaisevasti vaikuttavat kansantalousneuvostojen toimintaan, — niin ne asiallisesti puhuen, esiintyvät valtiovallan eliminä.
Mutta juuri sentähden, että ammattiliittojen valtiollistuttamisprosessi kehittyy lakkaamatta ja täysin säännöllisesti, ei ole mitään tarvetta kiirehtiä tätä prosessia ja julistaa liittojen muodollinen valtiollistuttaminen tuossa paikassa tapahtuvaksi. Ammattiliikkeessä työskentelevät kommunistit voivat olla täysin tyytyväiset ammattiliittojen I:sen ja II:sen yleisvenäläisen edustajakokouksen päätöksiin tässä asiassa, jossa vähitellen joudutaan välttämättömään, täydelliseen valtiollistuttamiseen.
5. Puolue, liitot ja spesialistien mukaanvetäminen.
Proletariaatin puolueen tulee ymmärtää, mitkä syyt aiheuttavat sen pidättyvän-varovaisen suhtautumisen kysymykseen spesialistien mukaanvetämisestä yhdenmiehen hallintoon, joka huomataan muutamissa työläispiireissä, mitkä vaistomaisesti pelkäävät, ettei huomaamatta vahvistuisi meille yhteiskunnallisesti vihamielisen kerroksen valta. Ja proletariaatin puolueen tulee vakavasti pohtia järjestötakeita, ettei näin tapahtuisi ja että samaan aikaan tieteen ja tekniikan spesialistien voimia käytettäisiin.
Tätä varten on välttämätöntä laajasti sovelluttaa käytännössä spesialistien ohelle asetettavien työkomisaarien järjestelmää (rautateillä j.n.e.).
Tällä alalla tulee määrätyt tehtävät ammattiliittojen osalle.
Yhtenä tärkeänä, tuotantoliittojen päiväjärjestyksessä olevana tehtävänä on toteuttaa käytännössä ohjelmamme kohta joka määrää »meille perinnöksi jääneiden tieteen ja tekniikan spesialistien» käyttämisen siten, että työläiset suorittaisivat työn pitkän koulun rinnan näiden spesialistien kanssa toverillisen yhteistyön vallitessa.
Tämän tarkoituksen saavuttamiseksi tulee spesialistit ottaa tuotantoliittojen jäseniksi — heidän spesialiteettinsa mukaisesti. Jos on välttämätöntä, muodostetaan liitoissa näiden spesialistien jaostoja tai alijaostoja ja asteettain, sitä mukaa kuin nämä spesialistit sulauluvat yhteen työläisten kanssa, poistetaan heidän oikeuksiensa kaikki rajoitukset, mitkä ylimeno-aika on aiheuttanut.
Siinä määHn kuin vastustettaisiin spesialistien mukaanvetämistä aktiivisesti ottamaan osaa teollisuuden uudestiluomiseen ja hallintoon, tulisi puolueen niitä jyrkimmin torjua sellaiset virtaukset, koska ne ovat ristiriidassa kommunistisen rakennustyön etujen kanssa nykyaikana ja vastakkaisia puolueen ohjelmalle.
Puolue pyrkii asettamaan Neuvosto-Venäjän palvelukseen maan kaikki tieteellis-teknilliset voimat — työväenluokan ankaran kontrollin alaisina, kuten tehtiin myös Puna-armeijaa luotaessa.
Tämän ohella puolueen tulee muistaa, että talouden johdon alalla työväen keskuudesta, joka muodostaa V. K. P:n jäsenten pääjoukon, helpommin kuin sotilasalalla, tulee esiintymään työväen kerros toisensa jälkeen, jotka pystyvät ottamaan asian omiin käsiinsä. Puolueen tehtävänä on kaikin voimin edistää työväen polyteknikumien,teknillisten kurssien ja koulujen y.m.s. verkon muodostamista, jotta annettaisiin tilaisuus kykenevimmille työläisille ja talonpojille mahdollisimman pian valmistautua teknikkojen, tehtaiden, kaivosten ja neuvostotalouksien hoitajain tehtäviin. Kuten me armeijaa varten olemme pystyneet toimeenpanemaan satoja kursseja, niin nyt vielä paljon suuremmassa määrässä meidän täytyy peittää maa sellaisten kurssien verkolla, missä valmistettaisiin omia punaisia teknikoita, punaisia spesialisteja, punainen päällikkökunta talouden ja teollisuuden hallintoa varten. Puoluejärjestöjen ja tuotantoliittojen yhdeksi tärkeimmistä tehtävistä täytyy tulla mitä tarkin suhtautuminen jokaiseen työläiseen ja talonpoikaan, joka osottaa lahjakkuutta ja kykyjä taloudellisella alalla, kaikinpuolinen kansasta lähteneiden järjestäjien tukeminen ja kehittäminen. Ja lopuksi on välttämätöntä, että valtion »työläis»-kontrolli (Työläis-talonpoikainen Tarkastus), jonka Y. T. K. K. on säätänyt, toteutettaisiin käytännössä nopeasti ja tarmokkaasti.
6. Puolue ja Neuvostot.
Ammattiliitot toimivat rinnan puolueen ja Neuvostojen kanssa. Selvittääkseen itselleen oikein ammattiliittojen ja työväen puolueen keskinäiset suhteet, ei saa unohtaa, että nykyisin Venäjällä Neuvostot ovat vielä suurempia joukkojärjestöjä kuin ammattiliitot ja niiden toimintaan punoutuu muutamia ammattiliittojen toimialoja.
Venäjän Kommunistisen Puolueen 8:s puoluekokous antoi seuraavan määritelmän:
»Neuvostot ovat työväenluokan ja köyhimmän talonpoikaisväestön valtiollisia elimiä, jotka toteuttavat proletariaatin diktatuuria sinä aikana, joka kuluu ennenkuin valtio kaikissa muodoissaan kuolee. Neuvostot yhdistävät riveihinsä kymmeniä miljoonia työläisiä ja tulee niiden pyrkiä yhdistämään riveihinsä koko työväenluokka sekä köyhin ja keskivarakas talonpoikaisväestö. Kommunistinen puolue on järjestö, joka yhdistää riveihinsä vain proletariaatin ja köyhimmän talonpolkaisväestön etujoukon, näiden luokkain sen osan, joka tietoisasti pyrkii toteuttamaan kommunistista ohjelmaa. Kommunistinen puolue asetti tehtäväkseen valloittaa ratkaisevan vaikutusvallan ja täyden johtoaseman kaikissa työväen järjestöissä: ammatillisissa liitoissa, osuuskunnissa, maakommuuneissa j.n.e. Kommunistinen puolue erikoisesti pyrkii toteuttamaan ohjelmansa ja täydellisen herruutensa nykyaikaisissa valtiollisissa järjestöissä, jollaisia ovat Neuvostot.»
Ei ole mitään epäilystä siitä, että tulevaisuudessa työväen järjestöjen kaikki muodot sulautuvat yhdeksi. Mikä nykyisistä muodoista osottautuu pitkäikäisimmäksi, siitä nyt väitteleminen olisi hyödytöntä.
7. Yhtäläisen oikeuden teoriasta.
Toisessa Internatsionaalessa, jopa sen parhaimman osan keskuudessa, oli laajalle levinnyt se ajatus, että puolue toiselta puolen ja ammattiliitot toiselta puolen ovat tasa-oikeudellisia ja tasa-arvoisia järjestöjä, jotka suurten kysymysten ratkaistaviksi juotuessa esiintyvät kahtena sopimuspuolena.
Puolueelle kuuluisi siten poliittinen johto, ammattiliitoille taloudellinen. Niinpä esim. Saksan sosialidemokratia, saaden August Bebelin hyväksymisen, teki päätöksen, että jos syntyy kysymys yleislakkoon turvautumisen välttämättömyydestä, niin ei tätä kysymystä voida ratkaista muuten kuin sopimustietä puolueen keskuskomitean ja ammattiliittojen keskusneuvoston kesken.
Tällaista näkökantaa ei voida tunnustaa oikeaksi kommunismin kannalta. Vallankumoukselliset marxilaiset ovat aina hyljänneet tämän »yhtäläisen oikeuden» teorian.
Vallankumouksellisen marxismin kannalla puolue on työväenluokan vapautustaistelun kaikkien puolien korkein synteesi (yhdistys). Kommunistisella puolueella on käytettävänään kokonainen arsenaali taisteluvälineitä proletariaatin vapauttamiseksi. Poliittisen taistelun se eroittamattomasti yhdistää taloudelliseen, se valaisee ja ohjaa proletariaatin sekä taloudellista että poliittista taistelua. Se on koko proletariaatin etujoukko. Kommunismin soihdulla se valaisee sen tien kaikki mutkat. Puolue on työväenluokan aivot. Kas sentähden työ, jota kommunistit suorittavat ammattiliittojen sisällä, on ainoastaan osa kommunistisen puolueen koko työstä kaikessa laajuudessaan.
Diktatuurin aikana, jota me nyt elämme, sitä vähemmän voi olla puhettakaan minkäänlaisista myönnytyksistä »yhtäläisen oikeuden» teorialle. Pieninkin poikkeaminen tähän suuntaan on saapa puolueen taholta mitä jyrkimmän vastarinnan.
8. Ammattiliittojen puolueettomuudesta.
Nykyiset ammattiliitot eivät muodollisesti ole kommunistisen puolueen alaisia. Ammattiliittoihin otetaan vastaan kaikki työmiehet ja työläisnaiset puolueeseen ja uskonnolliseen vakaumukseen katsomatta. Puolueettomat työläiset voivat vapaasti liittyä meidän ammattiliittoihimme. Mutta samaan aikaan ammattiliitoissa työskentelevät kommunistit eivät missään tapauksessa saa peittää puolueettomuuden vanhoillisia puolia. Kommunistien ja ammattiliittojen kommunististen ryhmäin tulee avoimesti saarnata kommunismia. Ammattiliittojen kokonaisuudessaan tulee pitää itseään kommunismin kouluna. Ammattiliittojen johtajien tulee väsymättömästi osottaa työläisille, että kommunismin viholliset, puolueettomuudella keinotellen, pettävät työläisiä, ja on heidän selitettävä näille, miksi muodollisesti puolueettomat ammattiliitot kannattavat kommunistista puoluetta, tunnustavat proletariaatin diktatuurin, Neuvostovallan ja maailman vallankumouksen.
Kommunistinen puolue saavuttaa vaikutuksensa Ammattiliitoissa ainoastaan yksinomaan käytännöllisellä, jokapäiväisellä, uhrautuvalla työllä liittojen sisällä, asettaen kaikkiin toimiin ammattiliitoissa parhaimpia ja etevimpiä jäseniään. Ainoastaan sellainen vaikutus, joka on savutettu pitkien vuosien käytännöllisellä työllä, voi olla luja.
9. Ammattiliittojen puolueryhmät ja paikalliset puoluejärjestöt.
Jokaisessa ammattiliitossa tulee olla tarkoin järjestetty ja kuriin tottunut kommunistien ryhmä. Tuotantoliittojen neuvostot taloudellisen politiikan kaikissa kysymyksissä ehdottomasti toteuttavat ammattiliittojen Yleisvenäläisen Neuvoston päätökset. Minkäänlaisia myönnytyksiä niin sanotulle lokalismille (paikallisten erikoisetujen harrastuksille) ei saa sallia. Tariffipolitiikka, työpäiväkysymykset, elinlarvepolitiikka j.n.e. ehdottomasti ratkaistaan yleisvenäläisessä mittakaavassa.
Ammattiliiton mikään puolueryhmä ei ole muuta kuin paikallisen järjestön osasto. Paikallisten ammattiliittojen koko kaupunkia käsittävä ryhmä kokonaisuudessaan on puolueen paikallisen komitean alainen ja Ammattiliittojen Yleisvenäläisen Keskusneuvoston ryhmä on puolueen Keskuskomitean alainen.
Työntekijäin sijoittaminen, heidän mobilisoimisensa Punaisen armeijan tarpeihin kussakin määrätyssä kaupungissa on paikallisen puoluejärjestön asiana puolueen K. K:n yleisen johdon alaisena. Mobilisoitaessa ammattiliikkeen työntekijöitä tulee puoluekomitean sopia asianomaisen liiton ammatillisten ryhmäin kanssa, mutta ratkaiseva sana kuuluu yksinomaan puoluejärjestölle.
Puoluekomitea, kokonaan ohjaten ammattiliittojen työn aatteellista puolta, ei milloinkaan sekaannu ammattiliittojen pikkumaiseen holhoamiseen ja jättää jokapäiväisen käytännöllisen työn liiton ryhmän johtoon.
10. Maatalousproletariaatin ja puoliproletariaatin järjestämisestä.
Nykyaikaisen ammattiliikkeen yhtenä tärkeimmistä tehtävistä Venäjällä on maataloustyöläisten järjestäminen. Maatalousproletaarien nykyistä liittoa on ehdottomasti kannatettava kaikin voimin. Ammattiliikkeessä työskenteleväin kommunistien tulee ottaa erikoisesti tehtäväkseen maataloustyöläisten järjestäminen. Tähän tehtävään täytyy eroittaa riittävä määrä voimia.
11. Tehdaskomiteat ja ammattiliitot.
Tehdaskomiteat ovat viime vuosina olleet suuren kehityksen alaisia. Niiden toiminta ennen helmikuun välillisiin suurina, poliittisina, kristallisoituneina keskuksia on yleisesti tunnettu. Helmi- ja lokakuun vallankumouksen välillä olivat ne ensimäisinä työväen ryhminä, jotka ryhtyivät todella järjestämään tuotannon kontrollia. Lokakuun vallankumouksen jälkeen olivat ne ensimäisinä järjestöllisinä tukikohtina teollisuuden kansallistuttamista toteutettaessa. Niiden keskuudesta on ilmaantunut kokonainen joukko niitä parhaita työläisiä, jotka ovat joutuneet kansallistutettujen liikkeiden hallintoihin ja meidän Keskus- ja Päähallintoihimme.
Kun tehdaskomiteain yleisvenäläinen yhteenliittyminen raukesi, on tehdaskomiteain osuus jyrkästi muuttunut. Niistä on tullut ammattiliittojen alkeisosastoja, jollaisia ne vieläkin ovat.
Tehdaskomiteat voivat ottaa osaa tuotannon järjestämiseen ainoastaan siinä määrin ja niissä muodoissa, missä ammattiliitot ottavat osaa. Kuten ammattiliitto ei korvaa kansantalousneuvostoa, vaan ainoastaan asettaa osan jäsenistään kansantalousneuvoston vastaaviin osastoihin, niin tehdaskomiteakaan ei saa korvata liikkeen hallintoa, vaan ainoastaan olla sen tukikohtana.
Tehdaskomiteoilla on vielä toinen suuri merkitys. Puolueemme kärsii kaikkein enin siitä, ettei sillä ole vielä sellaista järjestökoneistoa, joka mekaanisesti työntäisi »alhaalta», »rivimiesten» keskuudesta, esille uusia työntekijöitä vastuunalaisempiin tehtäviin. Puolueen K. K. sijoittaa ainoastaan noin 1,000 jäsentä yli koko Venäjän. Kumminkin nyt, kun taistelu taloudellista häviötilaa vastaan on tullut puolueen päätehtäväksi, pitäisi puolueen jäsenten riveistä työntää esille suuri määrä rakentajia ja järjestäjiä. Tehdaskomitea on sellainen alkeisosasto, joka yhdessä kollektiivin kanssa kaikkein parhaiten voisi kehittyä sellaiseksi koneistoksi, joka työntäisi esiin ja sijoittaisi taloudellisiin järjestötehtäviin tuhansia ja tuhansia työläisiä tehtaista ja työpajoista.
Kaikkeen tähän nähden puolue päättävästi asettuu puoltamaan tehdaskomiteain säilyttämistä siten, että niiden toiminta vielä kerran määriteltäisiin erikoisella dekreetillä. Kun aletaan vähitellen ottaa liikkeissä käytäntöön yhdenmiehen hallintoa, niin ei se suinkaan tee tehdaskomiteoita tarpeettomiksi, vaan päinvastoin tekee juuri tämä välttämätön reformi tehdaskomiteain säilyttämisen vieläkin tarpeellisemmaksi.
Puolueen tulisi vaan kiinnittää suurempaa huomiota tehdaskomiteoihin. Viime vuonna ei puoluetyötä tehdaskomiteoissa ole tuskin yhtään tehty.
On myös tarpeen, että ammattiliitot eivät ainoastaan muodollisesti pitäisi tehdaskomiteoja ryhminään, vaan että ne elimellisesti kasvaisivat niiden kanssa, seuraisivat niiden säännöllistä uusiutumista ja koko niiden toimintaa.
12. Ammattiliitot ja työvelvollisuus.
Työvelvollisuuteen siirtyminen asettaa ammattiliitoillemme uusia tehtäviä.
Kansalaissodan ja diktatuurin aikana ovat ammattiliitot monta kertaa Venäjällä olleet pakotetut turvautumaan jäsentensä pakotukseen. Ammattiliitot ovat suorittaneet pakollisia jäsentensä mobilisoimisia rintamalle, elintarvejoukkoihin j.n.e. Ammattiliitot ovat kiinnittäneet jäsenensä työhön määräpaikkaan, sallimatta heidän vapaasti muutella j.n.e. Tämä kaikki on ollut ehdottoman välttämätöntä voittaakseen työväenluokan pahimman viholisen.
Nykyään ryhdyttäessä ratkaisevaan taisteluun taloudellista rappeutumista vastaan, on ammattiliitoilla vielä enemmän syytä käyttää pakotusta — maan pelastamiseksi kylmästä ja nälästä.
Ammattiliitoissa huomattavaa näissä kysymyksissä esiintyvää horjumista vastaan tulee puolueen esiintyä mitä jyrkimmällä tavalla, sillä pieninkin horjuminen tällä alalla voi johtaa proletaarisen vallankumouksen turmioon.
Työarmeijan luominen oli ensimäinen vakava askel yleisen työvelvollisuuden toteuttamiseen — militarisointiin ryhtymisen muodossa.
Siirtymisen johdosta työarmeijoihin oli huomattavissa jotain trade-unionismin uusintaa.
Trade-unionismi voi esiintyä eri muodoissa. Trade-unionismi ilmenee liberaalisen parlamenttaarisen »työväen»-politiikan kannattamisena, ammattitaidottomien työläisten syrjäyttämisenä ja työväen ylimystön kasvattamisena, tavattoman korkeina jäsenveroina, jotka tekevät ammattioppimattomalle työmiehelle mahdottomaksi yhtyä liittoon, harhakäsitteinä, että muka yksin ammatillis-taloudellinen taistelu ilman proletariaatin vallankumouksellista vallan käsiinsä valtaamista voi johtaa asteettaiseen siirtymiseen sosialismin valtakuntaan j.n.e. Kaikki tämä on ammattiyhdistykseläisporvarillisuuden jokapäiväisiä ilmauksia. Mutta samanlaista trade-unionismia on nykyajan Venäjällä »työn vapauden» saarnaaminen. Samaa trade-unionisista on työarmeijoiden ja yleensä työn militarisoimisen koko merkityksen väheksyminen. Samaa trade-unionistista lyhytnäköisyyttä olisi ammattiliittojen haluttomuus ottaa rautaisin käsin osaa yleisen työvelvollisuuden toteuttamiseen, jota ilman ei voida selvitä nykyisestä rappiosta ja rakentaa kommunismia.
V. K. P. on mitä syvimmin vakuutettu siitä, että tämä horjuvaisuus on ollut luonteeltaan nopeasti ohimenevää — astuttaessa proletaarisen diktatuurin uuteen kauteen ja uusiin tehtäviin. Mutta siellä, missä tästä epäröinnistä ei vielä ole päästy, tulee puolueen jokapäivä sanoa painava sanansa.
13. Nykyisen ammattiliikkeen pääasiallisimmat puutteellisuudet.
Nykyaikaiset ammattiliitot suorittavat suunnatonta työtä ja mitä suurimmassa määrin helpottavat kommunistisen puolueen ja Neuvostovallan taistelua sosialismin puolesta. Mutta samalla nykyisenä ylimenokautena huomataan muutamien ammattiliittojen toiminnassa pahoja vikoja. Kun esim. muutamat satamatyöläisten liiton toimitsijat Volgalla puolustavat liiton jäsenten nurkka-egoistisia vaatimuksia palkkakysymyksessä, eivätkä auta Neuvostovaltaa taistelemaan kuulumatonta rosvousta vastaan, niin tällä he paljastavat takapajuisuutensa, kykenemättömyytensä nousta ahtaiden nurkkaharrastusten yläpuolelle. Kun muutamat toimitsijain liitot tyrkyttävät Neuvostovirastoille sellaisia henkilöitä, jotka eivät pysty suoriutumaan tehtävistään, kun nämä liitot puolustavat jäsentensä mitä vaatimuksia tahansa, unohtaen, että niillä nyt ei ole edessään entisiä yksityisiä työnantajia, vaan työläisvaltio, niin ne paljastavat ammatillisen ahdashenkisyytensä. Kun kirjaltajain liitot uudestaan synnyttävät trade-unionismin huonoimpia puolia, suorittavat ne suorastaan vastakumouksellista työtä.
Taistelu näitä ammatillisen liikkeen kielteisiä puolia vastaan on yksi tärkeimmistä ammattiliitoissa työskentelevien kommunistien tehtävistä.
Tämän ohella on välttämätöntä viitata siihen, että ammattiliittojakin uhkaa virkavaltaistumisen vaara. Liittojen yleisissä kokouksissa on läsnä vain mitätön prosentti jäsenistä. Verraten vähälukuiset ainekset ottavat aktiivisesti osaa liiton elämään. Liittohaliinnoilla ei aina ole kyllin elävää yhteyttä joukkojen kanssa ja usein taloudelliset selkkaukset menevät liittojen ohi.
Usein sattuu, että vähän ammattitaitoisten työmiesten ja työläisnaisten yksityisten ryhmien tariffit ovat mitättömän alhaiset, mutta liitot eivät ryhdy toimenpiteisiin korjatakseen tätä kohtaa, niillä kun ei ole riittävän läheistä järjestöllistä yhteyttä näiden työläisryhmien kanssa.
Tunnustaen, että melkoisessa määrin nämä puutteet tähän saakka ovat saaneet selityksensä tavattoman vaikeista ulkonaisista oloista (alituiset ammatillisten toimitsijain mobilisoinnit rintamalle j.n.e.), puoluekokous asettaa ammattiliitoissa toimivien kommunistien tehtäväksi järjestelmällisesti taistella mainittua taipumusta vastaan.
14. Myönnytyksistä syndikalismille.
Sodan edellisen ajan syndikalistien kantajoukko (Ranskan Ammattijärjestön johtajat) petti v. 1914 työväen asian yhtä häpeällisesti kuin sosialishauvinistit Jouheaux ja kumppanit, he osoittautuivat mitä viheliäisimmiksi poroporvarillisiksi reformisteiksi.
Syndikalismin vasen siipi käy läpi suuren kehityksen kommunismin puolelle.
Samaan aikaan kun parhaat Ranskan syndikalismin ainekset luopuvat entisistä virheistään ja asettuvat kommunismin pohjalle, julistaen vaatimuksen: »kaikki valta neuvostoille», koettavat Venäjällä yksityiset ryhmät ja ryhmäkunnat herättää henkiin syndikalismin huonoimpla puolia. Surullisen kuuluisa vasemmistolais-sosialivallankumouksellisten puolue äskeisessä edustajakokouksessa hyväksymässään työväen politiikkaa koskevassa päätöslauselmassa lausui sen vaatimuksena olevan, että: »Teollisuuden ja liikenteen koko hallinto on siirrettävä ammattiliitoille, niiden yleisvenäläiselle yleisammatilliselle Keskusneuvostolle» (ponsilauselman 3:s kohta) ja että »on astuttava federatiivisilla perusteilla liittoon koko maailman ammattiliittojen kanssa, jolla jo nykyisen maailman vallankumouksen prosessissa syndikalistiset ammatilliset yhtymät pääsisivät ottamaan käsiinsä maailman koko teollisuuden ja liikenteen hallinnon». (Kts. vasemmistososialivallankumouksellisten puolueen 2:ssa edustajakokouksessa hyväksyttyä ponsilauselmaa koskevaa lentolehteä, Moskova, 1919).
Kun Ameriikassa tai Englannissa vastoin vanhaa trade-unionismia ja vastoin kruunun sosialidemokratiaa esitetään tunnuslause »kaikki valta neuvostoille» ja agiteerataan »Yhden suuren liiton» (One big Union), suurimpien liittojen kolmisopimuksen muodostamissuunnitelman y.m. puolesta, — niin on tämä askel eteenpäin II:n Internatsionaalen opportuniseen kantaan verraten. Mutta kun Venäjällä, missä kaksi ja puoli vuotta valta on kuulunut Työväen ja Talonpoikain Edustajain Neuvostoille ja missä kokemus on täysin selvästi osottanut, että vain rautainen diktatuuri Neuvosto-muodossa ja yleisvaltakunnallisessa mittakaavassa kykenee pitämään valtaa, torjumaan kaikki hyökkäykset ja pelastamaan maan rappiosta, — kun Venäjällä alkaa uudelleen syntyä suunnitelmia rautateiden jättämisestä rautatieläisten liitolle, metallurgisen teollisuuden jättämisestä metallimiehille j.n.e. — niin tämä on suunnaton askel takasinpäin. Tuotantoliittojen tehtävät Neuvosto-Venäjällä tällä hetkellä on oikein esittänyt V. K. P:n ohjelma, joka osottaa, että liittojen tehtävänä on huolehtia »katkeamattomasta siteestä valtion keskushallintojen, kansantalouden ja laajojen työläisjoukkojen kesken», jotta asteettain jatkuvan kehityksen tuloksena kommunismin täydellisen voiton jälkeen ne voisivat käydä todella keskittämään käsiinsä koko kansantalouden koko hallinnon.
Ammattiliitoissa toimivien kommunistien velvollisuutena on uuta pontevimmin taistella syndikalistisia pyrkimyksiä vastaan, eikä sallia minkäänlaisia myönnytyksiä.
15. N. k. »industrialismista.»
Aivan samoin on välttämätöntä asettua vastustamaan niin sanottua industrialismia, jota muutamat Venäjän ammattiliikkeen toimitsijat puolustavat. Industrialistit tahtovat asettaa koko meidän työmme tehdasteollisuustyöläisten varaan ja kohtelevat halveksien ammattitaidottoman proletariaatin koko joukkoa ylhäältä alas saakka. Sota ja vallankumous epäilemättä ovat aiheuttaneet melkoisia muutoksia itse proletariaatin yhteiskunnallisessa kokoonpanossa Venäjällä. Se on totta. Nykyiset tehtaiden ammattityömiehet epäilemättä ovat proletariaatin kehittynein osa. Mutta ammattiliikkeen kommunisti-työntekijäin tehtävänä ei missään tapauksessa ole eroittaa ja sulkea eri ryhmäksi ammattityöläisiä, jotka muodostavat työväenluokan vähemmistön. Kommunismin aatteella ei ole mitään yhteistä työväen ylimystön luomista tarkoittavan politiikan kanssa. Ammattiliikkeessä työskentelevien kommunistien tehtävänä on teollisuustyöväen edistyneimmän osan avulla järjestää ja vetää valtiolliseen rakennustyöhön koko proletaarinen joukko, mustan työn tekijätkin mukaanluettuina.
16. Ammattiliitot ja Internatsionaale.
Saksan kokemus on osottanut, että ammattiliittojen jäsenluku vallankumouksen jälkeen tavattomasti kasvaa (Saksassa 3:sta 8:aan miljoonaan) ja liitot tulevat vallankumouksellisiksi. Venäjän esimerkki havainnollisesti osuttaa, miten yhtenä tärkeimmistä järjestöllisistä tukikohdista uudelleen järjestettäessä taloutta kommunistisille perusteille. Osa Saksan kommunisteja, asettuen oppositsioniin puolueeseensa nähden juuri liittoja koskevassa kysymyksessä, tekee virheen ja eroittautuu proletariaatin joukkojärjestöistä (tämä kommunistien osa vaatii joukkoluopumista liitoista, kieltäytyy taistelusta vaikutuksen saavuttamiseksi liittojen sisäpuolella, asiallisesti tunnustaa liitot tarpeettomiksi).
Työväen liikkeen kehityksen erikoisuuksien vuoksi Lännessä on Saksan kommunistien ja toisten maiden kommunistien keskuudessa olemassa epäluuloja ammattiliittoja vastaan sellaisinaan. Meidän puolueemme on sitä mielipidettä, ettemme me saa kieltäytyä ammattiliitoista. Proletariaatin vallankumouksen kulussa ammattiliitot särkyvät, samoin kuin vanhat sosialidemokraattiset puolueetkin ovat särkyneet. Saksan ammattiliikkeen kokemus on osottanut, että jo nyt Berliinissä ammattiliitot ovat vapautuneet scheidemannilaisen sosialidemokratian turmiollisesta vaikutuksesta. Venäjän ammattiliikkeen tulee ottaa käsiinsä alote ammattiliittojen Punaisen Internatsionaalen yhteenliittämisasiassa samoin kuin Venäjän Kommunistinen Puolue teki III:n Internatsionaalen perustamisasiassa. Kommunistisen Internatsionaalen kokouksissa pitää olla osanottajina ei ainoastaan kommunistien puoluejärjestöjen, vaan myös ammattiliittojen, jotka koko työllään ovat osoittaneet, että ne ovat proletariaatin diktatuurin ja Neuvostovallan kannalla. Sen ohella on välttämätontä jo nyt ryhtyä järjestämään Kommunistisen Internatsionaalen ohjelman kannalla olevien eri ammattiliittojen kansainvälistä yhteenliittymistä.
1. Ammattiliittojen yleinen asema ja yleiset tehtävät proletariaatin diktatuurin aikana.
Työväen diktatuurin aikana ammattiliitot muuttuvat työvoimansa myyjäin taisteluelimistä omistavaa kapitalistien luokkaa vastaan vallassaolevan työväenluokan koneistoksi. Ammattiliittojen tehtävät ovat pääasiassa järjestö-taloudellisella ja kasvatuksellisella alalla. Näitä tehtäviä tulee ammattiliittojen suorittaa ei itsehyväisenä, järjestöllisesti erillisenä voimana, vaan yhtenä neuvostovaltion peruskoneistona, jota kommunistinen puolue johtaa, ainoastaan tällä edellytyksellä voidaan saavuttaa proletariaatin diktatuurin koko järjestelmän mahdollisimman suuri vankkuus ja mahdollisimman suuri tuottava teho.
II. Ammattiliitot ja neuvostovaltio.
1) Neuvostovaltio on mitä monipuolisin ja kaikkikäsittävin työväen järjestön muoto, mikä suorittaa käytännöllisesti kommunismin rakennustyötä, vetäen tähän työhön yhä laajemmat talonpoikaisjoukot. Toiselta puolen neuvostovaltio on sellainen työväenjärjestö, jolla on käytettävinään kaikki aineelliset pakotuskeinot. Ollen työväen diktatuurina on neuvostovaltio taloudellisen kumouksen vipuna. Sen tähden ei voi olla puhettakaan ammattiliittojen elinten ja Neuvostovallan elinten vastakkanasettamisesta.
2) Politiikka on kansantalouden kaikkein keskitetyintä ilmausta ja sen yleistämistä ja päättämistä. Sen tähden yleensä on tolkutonta asettaa vastakkain ammattiliittoja työväenluokan taloudellisena järjestönä ja neuvostoja sen poliittisena järjestönä ja on se marxilaisuudesta poikkeamista porvarillisten, erittäinkin porvarillis-trade-unionististen harhaluulojen puolelle, varsinkin on sellainen vastakkainasettaminen tolkutonta ja turmiollista proletariaatin diktatuurin aikana, jolloin koko sen taistelun ja koko sen toiminnan, niin taloudellisen kuin poliittisenkin, tulee enemmän kuin koskaan olla yhdistettyä, keskitettyä, yhden tahdon ohjaamaa, rautaisen yhtenäisyyden sitomaa.
3) Ollen kommunismin kouluna ja renkaana, joka yhdistää takapajuisimmat eikä vielä kokonaisuudessaan vanhasta ammattikuntaisesta ja ammatillisesta nurkkakuntaisuudesta vapautuneet proletariaatin joukot sen etujoukon, Kommunistisen Puolueen, kanssa, tulee ammattiliittojen kasvattaa, järjestää sivistyksellisesti, poliittisesti, hallinnollisesti nämä joukot ja nostaa ne kommunismin tasolle valmistaen heitä kommunistisen järjestelmän rakentajain tehtävään, jonka järjestelmän luo neuvostovaltio, proletaarisen diktatuurin historiallisesti syntyneenä muotona.
4) Tämän vuoksi ennen kaikkea on välttämätöntä lähempi yhteys neuvostokoneiston ja ammattiliittojen koneiston kesken. Koska Neuvostovalta on mitä laajin järjestö, joka keskittää piiriinsä koko proletariaatin sosiaalisen mahdin, on selvää, että ammattiliittojen, sitä mukaa kuin joukkojen kommunistinen tietoisuus ja uutta rakentava merkitys kasvaa, tulee asteettain muuttua proletaarisen valtion apuelimiksi, eikä päinvastoin.
5) Tätä tietä kulkien ammattiliitot suorittavat kaikkein tärkeimmän tehtävänsä, taloudellis-hallinnollisen tehtävän, tunkeutuen neuvostojärjestöön, täyttäen sen vaikutuksellaan, muuttuen sillä tavalla yhä enemmän, taloudellisten neuvostokoneistojen pääperustaksi.
III. Ammattiliitot ja Kommunistinen Puolue.
Kommunistinen Puolue on työväenluokan etujoukon järjestö, proletaarisen liikkeen ja kommunistisen järjestelmän toteuttamiseksi käytävän taistelun johtaja.
2) Työläisten laajoihin puolueettomiin kerroksiin vaikuttaa puolue kommunististen ryhmien ja pesäkkeiden välityksellä, joita on kaikissa muissa työväen järjestöissä, ensi sijassa ammattiliitoissa. Vain sikäli kuin ammattiliitot, pysyen muodollisesti puolueen ulkopuolena, asiallisesti ovat kommunistisia ja noudattavat kommunistisen puolueen politiikkaa, ainoastaan sikäli on turvattu proletariaatin diktatuuri ja sosialismin rakennustyö.
3) Tämänvuoksi kussakin ammattiliitossa tulee olla kuriin tottunut, järjestetty kommunistien ryhmä. Kukin puolueryhmä on paikallisen puoluekomitean alaisen paikallisen järjestön osana, ja Ammattiliittojen Yleisvenäläisen Keskusneuvoston (A. Y. K. N:n) ryhmä on V. K. P:n Keskus-Komitean alainen. Kaikki A. Y. K. N:n päätökset, jotka koskevat työoloja ja -järjestystä, ovat velvoittavia kaikille ammatillisille järjestöille sekä niissä työskenteleville puolueen jäsenille, eikä niitä voi muuttaa mikään muu puolue-elin kuin puolueen K. K. Paikalliset puoluekomiteat ohjatessaan ammattiliittojen aatteellista työtä, eivät millään tavalla saa ryhtyä niitä pikkumaisesti holhoamaan. Paikallisten puoluekomiteain ja ammattiliitoissa olevien puolueryhmäin keskiset suhteet säännöstellään tarkoin puolueen sääntöjen asianomaisissa pykälissä.
IV. Ammattiliittojen asema proletaarisen valtion taloudellisessa koneistossa.
1) Siihen nähden, että ammattiliitot, yhdistäen työläiset tuotannon suurilla aloilla, ovat välittömästi yhteydessä tämän tuotannon kanssa ja senvuoksi ovat varsin päteväna järjestönä juuri siellä, muodostavat ne teollisuutta hallitsevien taloudellisten järjestöjen päälukikohdan.
2) Tämä ilmenee siinä, että ammattiliitot, olematta eristettyjä järjestöjä ja millään muotoa johtamatta kokonaan ja yksinomaan Neuvosto-tasavallan taloutta, alhaalta ylös saakka ottavat osaa tuotannon järjestämiseen. Tällöin ei yksikään liittojärjestöistä sekaannu välittömästi liikeyritysten kulkuun.
3) Ammattiliiton pohjimmaisena järjestönä on tehdaskomitea. Tehdaskomitea, sekaantumatta liikkeen hallintoalaan, suorittaa seuraavia tehtäviä: auttaa työkurin kohottamista kaikin keinoin, aina toverikurioikeuksia myöten, harjoittaa sen ohella yleistä tuotannollisen työn propagandaa, saattaa työläiset ottamaan osaa työväen harjoittamaan tarkastukseen, kasvattaa työläisiä ja saattaa heidät harrastamaan tehtaan tehtävää (tilikertomukset, selostukset y.m.), avustaa hallintomiesten valikoimista työläisten keskuudesta, pitää silmällä hinnoittelukomiteain y.m. toimintaa.
4) Tehdashallinnoihin ammattiliitot ottavat osaa niitä muodostettaessa, sovittuaan Korkeimman Kansantalousneuvoston (K. K. T. N:n) vastaavien elinten kanssa, vaaliperiaatteen sijaan on astuttava valikoimisperiaatteen, käytännöllisen koeajan perusteella selvillesaadun ehdokkaiden kokemuksen, teknillisen pätevyyden, hajamielisyyden, järjestäjäkyvyn ja asiantuntemuksen perusteella.
5) Liikkeiden piirihallinnot ja tehdashallinnot muodostuvat henkilöistä, jotka nimitetään vastaavan liiton keskuskomitean ja asianomaisen Pää- tai Keskushallinnon kollegion keskisellä sopimuksella taikka (jos laitos on välittömästi K. K. T. N:n alainen) tämän viimemainitun puhemiehistön suostumuksella ja lopullisesti hyväksyessä.
6) Kuvernementtien kansantalousneuvostojen kollegiot (puhemiehistöt) muodostetaan ammattiliittojen kuvernementtineuvostojen ja kuvernementtien Toimeenpanevain komiteain keskisellä sopimuksella; Pää: ja Keskushallinnot ammattiliittojen keskuskomiteain ja K. K. T. N:n vastaavan osaston sopimuksella. Lopuksi itse K. K. T. N., mikäli sen Puhemiehistön ehdokkaita asettaa kansantalousneuvostojen edustajakokous, muodostetaan aivan samoin ammattiliittojen ottaessa läheisesti osaa valintaan.
7) Tämän kanssa yhdenmukaisesti tulee muodostaa myös muut johtavat taloudelliset järjestöt, esim. ne, jotka hoitavat työvoiman mobilisointia, jakoa, laskullepanoa ja suojelusta (kuten työäsiain kansankomisariaatin päakomitea y.m.).
Sillä tavalla teollisuuden hallinnon ja yleensä kansantalouden hallinnon kaikissa nivelissä ammattiliitoilla on äärettömän tärkeä tehtävä, joka työväenluokan tason kokonaisuudessaan noustessa tulee alituisesti kasvamaan.
V. Ammattiliittojen nykyhetken tehtävät.
1) Lahtariarmeijain häviö, rauhallisen rakennustyön tehtävät, joita asettaa kansantalouden uskomattoman katastrofimainen tila, vaativat aivan erikoista proletariaatin voimain ponnistusta ja laajain talonpoikaisjoukkojen vetämistä yhteiskunnalliseen työn prosessiin. Sentähden tulee ammattiliittojen koko koneistollaan ottaa osaa tähän mitä jännittyneimpään ja vaikeimpaan taisteluun taloudellisen uudestisyntymisen puolesta.
2) Tätä vastaavasti tulee radikaalisesti muuttaa ammattiliittojen työn menetelmät ja nopeus. Jos proletariaatilla luokkana on suoritettavana siirtyminen »työhön sotilastapaan», s.o. mitä suurimpaan täsmällisyyteen, tarkkuuteen, vastuunalaisuuteen työn nopeuteen ja sen pontevuuteen, alttiuteen ja itseuhrautuvaisuuteen työntekijäin puolelta, niin etukädessä tämä koskee yleensä teollisuuden hallintoelimiä ja siis myös ammattiliittoja.
3) Ammattiliittojen, samalla tavalla kuin proletariaatin johtavan puolueen, tulee uudelleen järjestää oma koneistonsa, ennen kaikkea hävittää kaikki kuhnustelun jätteet, saattaa voimaan mahdollisimman ankara asiantuntemuksen ja kurin henki sekä täysi vastuunalaisuus kaikkien ja kaikenlaisten tehtävien täyttämisessä.
4) Ammattiliittojen tulee ottaa tehtäväkseen selittää työväenluokan laajoille joukoille teollisuuden hallintokoneiston uudelleen rakentamisen koko välttämättömyys mahdollisimman joustavaksi ja asiantuntevaksi, mihin voidaan päästä vain mahdollisimman paljon supistamalla hallintokollegioita ja asteettain ottamalla käytäntöön tuotantoyksikköjen välitön yksihenkilöinen hallinto.
Tässä agitatsionissa on välttämättä erikoisesti esitettävä seuraavat kohdat:
a) yksihenkilöinen hallinto ei voi olla vastakohtana työväen hallinnolle; päinvastoin taloudellisempi ja laajempi työväen hallinto vaatii yksihenkilöistä hallintoa, sillä määrätty työläisjohtajain joukko siten jakaantuu moniin tehtaihin.
b) yksihenkilöinen hallinto ei missään suhteessa loukkaa eikä rajoita luokan oikeuksia eikä ammattiliittojen »oikeuksia», sillä luokka voi hallita missä muodossa tahansa, mutta tämä muoto riippuu teknillisestä tarkoituksenmukaisuudesta; joka tapauksessa »nimittää» henkilöt, jotka johtavat ja hallitsevat, vallassaoleva luokka kokonaisuudessaan;
c) yksihenkilöinen hallinto edellyttää pätevien henkilöiden valintaa ja takaa asiantuntemuksen ja vastuunalaisuuden korkeimman määrän;
d) yksihenkilöinen hallinto, jopa niissäkin tapauksissa, jolloin hallintoa hoitaa spesialisti, loppujen lopuksi on proletaarisen diktatuurin ilmaus, joka diktatuuri ei ainoaltaan pakota työskentelemään määrättyyn suuntaan vaan myös asettaa työläiskomisaarit pitämään kontrollia;
e) yksihenkilöinen hallinto ei estä työväen laajojen joukkojen osanottoa hallinto-asioihin; se ainoastaan eroittaa välittömän hallintotoiminnan opettamisesta, mikä tulee asettaa aivan eri toiminnan haaraksi ja eri tehtäväksi. Tämä eroittaminen on tullut tällä hetkellä ehdottoman välttämättömäksi. Toiselta puolen on aivan väärin joukkojen hallintoon vetäminen kollegiaalisesti, kolmin ja viisin miehin.
5) Yhtenä ammattiliittojen erittäin tärkeänä tehtävänä on meidän teollisuutemme upseeriston kantajoukon valmistaminen työläisistä, s.o. ammattiteknillisen opetuksen asia. Suurten työläisjoukkojen mukaanvetäminen, heidän opettamisensa, työpropaganda j.n.e edelleen ovat ensi sijalla, sillä ilman niiden tehtävien suoritusta ei työtehon kohoaminen ole mahdollista ja ilman työtehon nousua ei ole mahdollista taloudellisen elämän uudistuminen sosialistisilla perusteilla.
6) Kokous on sitä mieltä, että tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen puolueen tulee kiinnittää mitä vakavinta huomiota ammattiliittojen voimistuttamiseen, etupäässä niiden henkilökunnan vahvistamiseen parhaimpain, vankimpain, mikäli mahdollista kansalaissodan ankaran koulun läpikäyneiden kommunistien vaikutuksen avulla. Kaikkia yrityksiä, jotka tahtovat saattaa mitättömäksi ammattiliittojen osuuden ja merkityksen, tulee puolueen jyrkästi vastustaa.
[1*] Pyydän tovereilta lastaajilta etukäteen anteeksi, jos vanhojen tovereitten minulle kertomat asiat eivät ole tosia.